Muutoksia minun makuuni

Aurinko lämmittää ja linnut laulavat. Tänä vuodenaikana on helppoa nauttia kisapaikkojen tunnelmasta. Mielenkiintoinen kausi saa taas alkunsa.

Tänä vuonna ei ole tarvinnut pohtia, tuleeko minulle enää uutta kisakautta huipputasolla.

Teksteissäni olen tuonut esiin pohdiskeluani riittämättömyyden tunteesta, halusta olla hyödyksi muille ihmisille ja urheilun roolia tässä kaikessa. Tällä hetkellä olen ainakin huomattavasti enemmän sinut valintojeni kanssa, mikä tekee elämästä paljon helpompaa.

Elämässäni on vuoden aikana tapahtunut melko paljon, enimmäkseen hyviä asioita. Olen löytänyt suurta urheiluiloa kolikon toiselta puolelta eli valmentautumisesta. Viime kesästä lähtien olen toiminut FSO:n (Finlands Svenska Orienteringsförbund) valmentajana. Tällä hetkellä teen töitä puolipäiväisesti ja hyvin vapaalla aikataululla. Itse ehdin hyvin treenaamaan ja työtehtävä antavat juuri sellaisen vastapainon omaan panostukseen kuin haluan.

Pic: Pekka Kinnala
Pic: Pekka Kinnala

Valmentajatyö on avartanut maailmaani monella tavalla. Huomaan yhtäältä, että vielä on paljon opittavaa, mutta toisaalta myös, että pääsee jopa yllättävänkin hyvin alkuun ihmisläheisten perusasioiden kautta. Aito välittäminen, jokaisen yksilön huomioiminen ja oma esimerkki ovat tärkeitä voimavaroja.

Olen myös alkanut arvostaa enemmän omaa urheilu-uraani, kun huomaan kuinka paljon hyötyä siitä on uudessa ammatissani. Koen olevani hyödyksi ja uskon, että urheilujohtaminen voisi tarjota mielenkiintoisia tehtäviä minulle myös tulevaisuudessa.

En kuitenkaan koe olevani vielä valmis oman urheilu-urani suhteen. Ajatukseni selkeytyivät, kun päätin asettaa itselleni ainakin yhden tavoitteen eli mitalin MM-kisoissa vuonna 2019. Tämä tuntui myös enemmän realistiselta tavoitteelta kun selvisi, että palaset loksahtaisivat kohdilleen ja muuttasimme ”takaisin” Turkuun vuodenvaihteessa. Turun ympäristössä pystyn mielestäni paremmin harjoittelemaan ilman kompromissejä ja täällä olemme myös perheenä viihtyneet hyvin.

Samassa yhteydessä sain toisenkin ajatuksen, mikä liittyy valmentautumiseen. Jos haluan nostaa tasoani, siihen saatan tarvita muutosta. Jotta saisin muutoksen aikaan, tarvitsisin valmentajan tukea. Aiemmin toimineet mentorit ovat olleet erittäin hyödyllisiä, mutta nyt halusin kokeilla jotain muuta ja niin tein. Tammikuusta alkaen Salmen Janne on tehnyt minulle harjoitusohjelmaa ja olen tyytyväinen, että uskalsin ehdottaa tätä yhteistyötä.

Olenko sitten saanut vastauksia kysymyksiini? Mistä tunne riittävyydestä tulee? Mistä on oikeasti hyötyä tässä elämässä? Enpä oikeastaan ole, mutta ehkä se ei haittaa. Riippuen keneltä kysyy. Kaikesta voi olla hyötyä, tai sitten ei mistään. Olisiko kuitenkin tärkeintä, että olet itse tyytyväinen tilanteeseesi? Sitä yritän ainakin valmentajana tuoda esille.

De gustibus non est disputandum (makuasioista ei pidä kiistellä).

New challenges, new perspectives and new motivation

In the year 2017 I did not have much success in orienteering but instead the year was full of new experiences for me. It was the first time I had to get a screw into one of my bones, first time I was an expert commentator for orienteering, first time I went on a canoeing trip with crutches and the foot in a cast, first time I was in Tanzania, first time I had to teach biology to a class of 45 students who did only partially understand English and first time I was at an altitude above 4500 meters above sea level.

2017 started with many challenges for me. I got a stress fractur in my left femur in the fall of 2016, so in the beginning of 2017 I struggled to get back into shape for the start of the season. I had a lot of other small injuries during the spring, mostly some acute ones, like tear of muscle fiber and twisted ankle. This was very frustrating to me, because I really wanted to compete. But I tried to keep the motivation high and did a lot of alternative training. It luckily payed off and I started competing again in May. My shape was better than I thought and it all started to look brighter… just until I twisted my foot (on a path! not even in the terrain) during a world cup race in Finland. I broke a metatarsal bone in my foot and it had to be put in cast. This was a really tough one to accept. I had just fought my way back and was now facing a new and very long rehabilitation period. And I could just as well forget all about the plans I had for the summer (because they did of course involve a lot of running and orienteering!).

My first competition in 2017: selections races for WOC 2017 (photo credit: WOC2017 organizers).
My first competition in 2017: selections races for WOC 2017 (photo credit: WOC2017 organizers).

Unfortunately, the two pieces of my bone didn’t want to find each other so they had to be put together with a screw. This prolonged the time I had to be casted and go around with crutches. Luckily, I got pretty good with the crutches and in the end, I was able to walk 2 km without breaks. It maybe doesn’t sound like much, but it was actually very tough! I tried not to let the crutches stop me from doing too many things and I was e.g. on a canoeing trip where I slept in tent. During the summer I did not feel motivated for training. The way back to being one of the best orienteers in the world seemed very long after 10 weeks with the foot in cast. Fortunately, I had something very good to look forward to: 3½ months in Tanzania together with my boyfriend, Søren.

Enjoying the Danish summer despite a broken foot. (photo credit: Jonas Munthe)
Enjoying the Danish summer despite a broken foot. (photo credit: Jonas Munthe)

I took time off study to go to Tanzania to teach at a local government school in the town Karatu in the northern part of Tanzania. After many years of training and studying in Aarhus I needed new experiences, and for sure I got that. It was a very big challenge to teach because many of the students didn’t understand English very well and most of them didn’t have books. I really had to be patient and creative in my teaching and I learned a lot from it and developed many personal skills.

Running didn’t have much focus when I was in Tanzania but I started running a little again and enjoyed every run. My focus during the stay was to get as many experiences as possible. Not all were pleasant experiences because some people were living under very tough conditions but in general I experienced so much happiness. People were very good at being happy about life and not stressing around trying to get too much done in too little time. I think many Europeans could learn a lot from this and it definitely gave me inspiration to be more present and enjoy all the good things around me. Also, I didn’t tell the people I met in Tanzania that I was a former world champion in orienteering and it was nice to be acknowledged for other things that I am good at. This I must remember when things are tough in orienteering; I am a lot more than a good orienteer.

Above the clouds at Mt. Meru.
Above the clouds at Mt. Meru.

During my stay in Tanzania I also got a good change to figure out what I missed about not being home in Aarhus and doing elite sport. I really started to miss competing and training towards a goal. It was not so much about winning but I realized that I miss being in the game and in the process of trying to develop my skills so that I have the possibility to make top level performances.

So, now I am back home in Aarhus and have started training and studying again. I feel very motivated for getting back at the top level because I just love competing and giving my all to achieve top performances. I have got some new perspectives on life and have got more aware of what drives me. I enjoy the road to the goals and I will try remembering to stop once and then to really enjoy. It is a privilege to be able to spend so much time on the sport that I love!

First competition in Denmark in 2018.
First competition in Denmark in 2018.

 

Vamma, syviä mietteitä ja seurasiirto. Miten menee Miika Kirmula?

Tulevalle kaudelle Kalevan Rastin väreihin siirtyvä nuori suunnistajalahjakkuus Miika Kirmula on ollut viime vuosina yksi suomalaisen suunnistuksen kuumimpia tulevaisuuden nimiä. Nuori mies loisti kuitenkin poissaolollaan viime syksyn kisoissa ja ilmestyi takaisin otsikkoihin kuumaakin kuumemman seurasiirron saattelemana. Kysyimme Miikalta mitä tällä hetkellä oikein on meneillään.

Emme löytäneet sinua loppukauden tuloslistoista. Mihin katosit kesällä Miika Kirmula?

MM-viestin jälkeen en loppukaudella juossut enään yhtään kisaa. Oli kaikinpuolin todella kova paikka itselle. Juuri kun oli päässyt juoksemaan suht normaalisti vaikean talven jäljiltä, niin matto vedettiin alta. Jouduin menemään liian limiteillä, kun aloitin juoksuharjoittelun vasta helmikuussa. Kyllä sitä vaan silti pääsi kohtuulliseen kuntoon 90 tunnin juoksu/suunnistusmäärällä marraskuusta heinäkuuhun. Tosin aika hurjalla motivaatiolla tuli tehtyä kaikkea muuta harjoittelua, joka tekikin tulosta.

Minkälainen vaiva sinulla siis tarkemmin ottaen oli?

Lonkankoukistajan ja reisiluun kanssa oli ongelmaa, eli juoksussa nivusessa ja osittain pakarassa oli kipua.

Miten maltoit lopettaa kauden kesken ja miten käsittelit tuota vastaiskua?

Yhteistuumin sitten tehtiin päätös lääkärin kanssa, että nyt hoidetaan kaikki ajan knssa kuntoon. Teki kyllä tuolloin hyvää olla hetken aikaa vanhempien kanssa mökillä ja mietiskellä asioita. Tähän mennessä yksi selvästi vaikempia hetkiä urallani. Oli vaikea päätös lopettaa kausi ajoissa, mutta uskon sen olleen lopulta oikea ratkaisu. Hirveästi ei tullut seurattua myöskään kisoja loppukesästä.

miika

Millä ajatuksin suuntaat tulevaan?

No nyt kaikki näyttää hyvältä! Itsellä seuraavana isona tavoitteena on Norjan MM-kilpailuissa top 6. Onhan tässä välissä vielä vaikka mitä tärkeitä kisoja, mutta sitä kohden mennään. Ensi kaudella luonnollisesti EM- ja MM-kilpailut, viime vuoden pitkän 19. sijaa lähden hilaamaan lähemmäksi kärkeä, tavoitteena olisi olla hyvin lähellä 10 kärkeä.

Miltä talven harjoituskautesi näyttää?

Vielä tässä vaiheessa talvea tulee harjoitteluna tehtyä paljon muuta kuin juoksua. Totesin tämän viimekaudella hyväksi asiaksi, joka vei kokonaisuutta eteenpäin ja auttaa varmasti vammojen minimoinnissa. Talven leiritystä olen suunnitellut seuraavasti: tammikuussa 2 viikkoa Espanjassa ja 1 viikko Lapissa hiihtäen, helmikuussa 1,5 viikkoa Portugalissa ja 1 viikko Espanjassa ja vielä maaaliskuussa 1 viikko Ranskassa ja 1 viikko Sveitsissä.

Kuulostaa ihan ammattiurheilijan elämältä! Kutsuisitko itseäsi tällä hetkellä ammatilaiseksi?

Työnantajani Puolustusvoimat mahdollistavat kyllä panostamisen täysillä urheiluun ja pystyy elämään täysillä urheilun ehdoilla miettimättä liikoja pieniä asioita kuten taloutta.

Seurasiirtosi on varmasti yksin talven kovimpia uutisia suunnistusrintamalla. Avaisitko meille seurasiirtosi taustoja ja odotuksia tulevasta?

Koin nyt ajan olevan sopiva kokeilla jotain uutta, jotta ei joudu sitten myöhemmällä iällä katumaan ettei kokeillut kaikkea. Niitä asioita yleensä varmasti katuu tulevaisuudessa joita ei kokeillut. Aika vähän vasta ehtinyt olla porukan kanssa tekemisissä, mutta moni on entuudestaan jo tuttu ja hyviä tyyppejä kaikki! Helmikuun alussa Portugalin leirillä pääsee sitten tutustumaan vielä lähempää toimintaan. Käväisin jo tosin Latviassa lyhyellä leirillä Kalevan Rastin pienellä porukalla

AngAsta tottakai jää kaipaamaan mahtavia kavereita ja kokonaisuudessaan hyvää porukkaa, mutta ovathan he edelleen olemassa vaikka paidan väri onkin vaihtunut.

 

Swimrun – laji, joka koettelee fysiikkaa, yhteistyökykyä ja henkistä kanttia

Team VJ-SPORT kilpailee Porkkala Swimrunissa la 22.7. Tiimissä kisaavat entinen maajoukkueuimari Juha Lindfors ja entinen huipputriathlonisti Mika Luoto. Molemmat ovat jo kokeneita Swimrun -urheilijoita, sillä kumpikin on sijoittunut 10:nen joukkoon swimrunin maailmanmestaruuskilpailuissa, ÖtillÖ- kisassa. Mikan sijoitus on viime vuodelta (7.) ja Juhan edelliseltä vuodelta (10). Tällöin heillä oli kuitenkin eri parit, joten Porkkalassa on mielenkiintoista nähdä, miten parin yhteistyö toimii ja kannattaako sitä mahdollisesti jatkaa muissakin kisoissa.
Juha jatkaa joka tapauksessa kauttaan tänäkin vuonna ÖtillÖ- kisaan, jossa hän kilpailee vakioparinsa Armin Hummelin kanssa. Mikalla kisa jää ainakin tällä kertaa väliin, joten Porkkala jää kauden pääkisaksi swimrunissa tänä vuonna.

IMG_5439

Swimrunissa parin välinen yhteistyö ja yhteisymmärrys ovat avainasemassa. Tämä koskee sekä huipputason kilpailijoita että aivan aloittelevia swimrun- kuntoilijoita. Vaikka molemmat kilpailijat olisivat hyvin valmistautuneet kilpailuun ja olisivat hyvässä fyysisessä kunnossa, voi kilpailu kaatua tai ainakin menettää osan hauskuudestaan, jos kilpailijat ovat niin sanotusti eri kartan sivulla. Toinen kilpailija ei voi hoputtaa liikaa toista tai hermostua, jos toisella on menossa heikompi vaihe kisassa tai ongelmia välineiden tai energian kanssa. Toista ei myöskään missään nimessä saa jättää liian kauaksi uinti- eikä juoksuosuudella. Hyvä väline parien välisten vauhtierojen tasaamiseksi on kuminauha, jolla toinen voi vetää toista uinnissa tai juoksussa. Liian epätasaisten kilpailijoiden eroa sillä ei kutenkaan pysty tasaamaan. Jos parien välinen vauhtiero on kovin suuri, pitää molempien päättää että kisassa edetään suosiolla hitaamman urheilijan vauhtia. Yhdessä suoritetut treenit auttavat yleensä huomaamaan, millaista vauhtia kumpikin pystyy vedessä tai maastossa etenemään. Yhteisharjoitukset ovat toki muutenkin mukavia ja nostavat hyvin urheilijoiden kuntoa.

Miten Juhan ja Mikan välinen yhteistyö tulee toimimaan, jää nähtäväksi itse kisassa.
Edellytykset toimivaan yhteistyöhön on kuitenkin olemassa. Molemmat tiimin jäsenet ovat kilpailleet huipputasolla rajussa yksilölajissa, joten lähtökohta urheiluun on melko samanlainen. Molempia miehiä swimrunissa kiehtoo se, että se on luonteeltaan hyvin erilaista kuin aiemmat lajit, mutta tarjoaa kuitenkin sopivasti sekä fyysistä että henkistä haastetta. Ja kuitenkaan se ei ole samanlaista yksinäistä puurtamista, sillä vaikka swimrunissa kisaisi tosissaan ja taistelisi hyvistä sijoituksista, tehdään se aina yhdessä parin kanssa. Oleellista on huolehtia myös parin jaksamisesta ja kannustaa tätä vaikeiden vaiheiden yli. Niinpä kisan läpivieminen onnistuneesti vaatii tavallaan enemmän kuin yksilökisassa, mutta on samalla myös palkitsevampaa ja huomattavasti hauskempaa.

Uskon, että parin mukanaolo kisassa laskee huomattavasti aloittelijoiden kynnystä osallistua swimrunkisoihin. Vaikka matkat ja reitit olisivat rajun tuntuiset yksikseen suoritettaviksi, saattavat ne parin kanssa tuntua mahdollisilta- ja pienen treenauksen jälkeen hyvinkin saavutettavilta. Ja kuitenkin onnistuneen kisan jälkeen jää käteen yleensä yhteinen onnistumisen ilo ja pieni nälkä jostain pidemmästä/kovemmasta kisasta.
Kaiken lisäksi swimrun, toisin kuin joku lajia kokeilematon ehkä voisi kuvitella, on yllättävän luonnollista ja luonnonmukaista liikuntaa. Siinä edetään yleensä melko suoraviivaisesti maata pitkin ja kun eteen tulee vesistö, ylitetään se mahdollisimman sujuvasti, jonka jälkeen jatketaan taas kuivalla maalla. Kun suorituksessa (kisassa tai treeneissäkin) pääsee vauhtiin, ei lajin vaihto tunnu millään lailla erikoiselta eikä mukana olevia varusteita enää meinaa edes huomata. Ja mikä parasta, swimrun on niin vaihtelevaa että parin, kolmen tunnin suoritus menee kuin itsestään- kellon tai energian kulumista tuskin huomaakaan. Varsinkin, kun lajia pääsee usein harrastamaan mahtavissa maisemissa ja maastoissa, joihin ei muuten tulisi lähdettyä.

/Mika Luoto ja Juha Lindfors, Team VJ-SPORT

Bring it on

I wake up and I stand up next to the bed. I ask myself: ”How are my legs feeling?”. I know it’s a stupid question, it’s already the 11th of July and I can’t do anything about it. Today is the middle distance final at JWOC, the first medal race, and I have been preparing for months. So for now, it’s all about focusing on what to do in the forest!

JWOC in Tampere in Finland will be my fourth and last JWOC. JWOC has been my main focus during the last years and this year has been no different. During those tough interval sessions in the winter, I have been thinking about how the JWOC-races will be: how I will focus before the race, how I will attack the difficult controls, how I will plan the long route choice legs and how I will suffer in the last uphill. But also about how happy I will be if I succeed and how sad I will be if I don’t. I have had the chance to experience both feelings and I know which one I would choose to have in Tampere in the second week of July.

 

JWOC Long simulation, before the start
JWOC long simulation training in a forest south of Stockholm in November. Hope for better weather at JWOC!

The nice thing about your own performances is that you have the chance to decide the outcome by yourself. That is not the case for results, they depend on a lot of different other factors which you can’t influence, mainly what the other runners do! So to have the chance to decide my own performance I try to be as well prepared as I can be. I have been to two camps in the Tampere region and I have been searching for relevant terrains close to my home in Huddinge, Stockholm. I will also try to prepare as good as possible physically, to have a good feeling in my legs the day of the race. But for me, it’s more important to prepare mentally, to get in the race mode and to focus on what I will do in the forest.

All three JWOCs I have been on have been situated in winter resorts: Borovets in Bulgaria 2014, Rauland in Norway in 2015 and Engadin in Switzerland 2016. This year will be different, there are no high mountains in Tampere and there are no ski slopes in the terrain. Uphill running will be in less focus than last year in Switzerland, this year there will be more focus on running in soft and uneven ground, not seldom with a few branches here and there. Precise navigation in terrain where the features are not always so distinct will be important! I look forward to meeting the terrains in Tampere because they are quite similar to the ones I have at home, and they look really challenging. And of course, the factory for VJ shoes is just outside Tampere, so they are tested here and suits well in this terrain!

 

cof
Training camp in Tampere in June

 

However, there will be a great portion of anxiety! Have I been training well during the winter? Am I really prepared for what is waiting? What if I fail? I believe this is part of working towards a goal, the bigger the goal, the greater these feelings! I look forward to both positive and maybe some negative feelings during the JWOC week, so bring it on!

 

One minute left, I have recieved my control description from an organizer and in 55 seconds I will be holding my map upside down on a table and an organizer will hold my shoulder to make sure I don’t start too early. I breathe in heavily and I relax, I repeat to myself what I will focus on in the forest. I start and I flip my map, this is what I have been looking forward to!

/Simon

Joensuu-Jukola

”Kuten tavallista, Venlojen viestissä oli lämmintä ja niin kuivaa, että kieli tarttui kitalakeen jo puolimatkassa k-pisteelle. Joukkueemme aloittajalla, Emmalla oli ollut hieman vaikea aloitusosuus ja vaihdoimme kakkososuudelle lähes kahdeksan minuuttia kärjen perässä. Alice nosti sijoitustamme kakkososuudella, mutta hänkään ei ollut aivan tyytyväinen suoritukseensa. Kolmannella osuudella Helena oli tekemässä jo kanuunajuoksua, mutta matkalle sattui kuitenkin yksi virhe. Pääsin ankkuriosuudelle sijalla 26, 14:41min kärjen perässä. Ei tietenkään sellainen alku, mitä olimme toivoneet, mutta olin silti motivoitunut tekemään hyvän suorituksen joukkueeni puolesta.

Radan loppuosa oli juoksupainotteinen ja loppusuora ihan kamalan pitkä. Saavuin maaliin sijalla 18., tyytyväisenä omaan suoritukseeni ja iloisena siitä, että selvisimme kuitenkin 20. parhaan joukkoon. Oli mukava juosta ankkuriosuutta, kun kroppa tuntui pirteältä. Tuntui hienolta, että suoritukseni ankkuriosuudella oikeutti 10.  parhaaseen aikaan kaikkien supertähtien joukossa!

Viikonlopun haasteet eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Olimme päättäneet kasata joukkueen myös Jukolan viestiin. Lidingön naisten joukkueessa juoksivat minun lisäkseni Emma, Anna, Alice, Ebba, Barbora, Linnéa ja Niina. Starttasin kakkososuudelle kun vuorokausi oli jo vaihtunut sunnuntain puolelle. Kaikki Venlojen viestin väsymys oli tyystin kadonnut ja otsalamppujen valossa eteneminen oli aivan yhtä maagista kuin edelliselläkin kerralla. Teki ihan mieli kiristää vauhtia, vaikka edessä olikin pitkä osuus.

Radan loppuosassa iski väsymys. Onneksi loppurata oli helppoa ja onneksi minun ei tarvinnut välittää siitä, kuinka monta miestä ohitseni painalsi loppusuoralla. Se ei todellakaan ollut tärkeää. Olin juuri saanut kokea taianomaisen yön metsässä. Tämä kokemus säilyy muistoissa pitkään.”

Alkuperäinen teksti

Venla var som vanligt varmt och torrt. Tungan ville klistra sig fast i gommen redan halvvägs till startpunkten. I år var dock startpunkten rekord(?)-långt bort från växlingsplanket. Men för en gångs skull störde det mig inte alls utan jag använde i stället tiden till att i lugn och ro hinna kolla igenom banans alla sträckor.

Emma hade en tung förstasträcka, det blev en del misstag och hon växlade som 67a, 7.54min efter täten. Alice plockade 27 platser, men var inte heller nöjd med sitt genomförande och tappade lite tid så att vi efter 2 sträckor var 12.33min efter. Helena hade ett kanonlopp på gång, och även med den där missen plockade hon 14 platser och skickade ut mig som 26a, 14.41min efter. Såklart inte den inledning vi i laget hade hoppats på, men ändå kände jag en sån glädje och motivation att få gå ut och springa sista sträckan och försöka göra det riktigt bra.

venlalidingö

Jag är så imponerad av de andra tjejernas inställning och attityd trots besvikelse över sin egen prestation. Det är så strakt att lägga sitt eget lopp bakom sig så fort efter målgång och kunna gå tillbaka till tältet och ge små tips och positiva ord till de som inte ännu sprungit. Så för mig kändes det precis som vanligt att ge mig ut i skogen. Kanske aningens mindre nervös, vilket jag kanske ska försöka återskapa tills nästa gång jag får gå ut i den riktigt hetluften, men minst lika motiverad att springa bra för mitt lag.

Väl framme vid startpunkten hade jag glömt hur torr jag vari i munnen och hur varmt det var med den där extra nummerlappsvästen som de första 30 lagen måste bära. Nu kände jag mig bara pigg och stark. Tog mig uppför sluttningen i sicksack mellan löpare som precis gett sig ut på tidigare sträckor i stafetten. För även om vi i vårt lag tycker att 15 minuter efter täten är en hel oändlighet i vår värld så är det ingenting för den stora massan på Venla.

Med drygt 1200 lag till start är faktiskt de flesta lagen varvade av täten redan efter tre sträckor. Det ger lite perspektiv. Så att springa sista sträckan på Venla är en speciell upplevelse i jämförelse med många andra stafetter under året. Framförallt på grund av två saker; alla andra löpare från tidigare sträckor som är ute i skogen, och spåren. Spåren är trevliga att ha, det går fort och är inte lika jobbigt att springa i dem som bredvid i det höga blåbärsriset. Men man måste också vara medveten om vad de gör med din löphastighet och risken att dra snett. Det är lät att tro att man inte sprungit så långt som man faktiskt har för att det är så mycket mer lättlöpt i spåret, och det är väldigt lätt att missa att ett spår som verkar ha rätt riktning egentligen gå lite snett och det kan enkelt bli ett parallellfel.

Till en början reflekterade jag inget över löparna runt omkring mig. Man märker ganska snabbt på farten om det är någon som springer samma sträcka. Men jag såg ingen sådana så jag fortsatte med mitt och tryckte på bra med löpningen. På väg upp mot 2an ser jag Orion och får lite positiv feedback på att det går ganska snabbt idag. Går ikapp och ifrån på eget stråk mot 3an. Gör dock en liten krok där och efter att ha fått mina gafflingar nere i den gröna sluttningen är jag återigen bakom Orions blå byxor.

Nästa sträcka är mer löpbetonad, jag har kort gaffel och kan gå ifrån. Kommer ikapp nästa gäng som måste vara sistasträckslöpare och här går det i en bra fart. Hamnar bakom Lillomarka några kontroller i den detaljrika sluttningen men vi delas upp av gafflingarna och jag gör en sväng på min kontroll. Ser GMOK lag 2 som jag sprungit om tidigare i sluttningen och nu märks det också tydligt att vi går in i den delen av banan som bara sistasträckan har. Både folket i skogen och spåren försvinner.

Vi delar på oss på långsträckan men är ihop igen vid kontrollen. Här är också Järla och jag inser att det troligtvis kommer att bli en hård fight mot Karolin Ohlsson på den löpbetonade avslutningen. Får dock behålla ledningen i vår lilla klunga ända tills vi är ute på stigen och på väg mot sista kontrollen. Ett tag tror jag ändå att jag har något att sätta upp mot Karros snabba ben, och det känns lite coolt att springa en lång stigsträcka mot sista kontrollen axel mot axel. Men när hon gör ett sista ryck har jag ingen chans och hon bara svävar ifrån med massor på det långa upploppet. Ett helt fruktansvärt långt upplopp. Går i mål som 18de lag och är nöjd med min sträcka. Kul att vi ändå klarade av topp 20, som får gå upp på scenen och få pris, och kul med en kropp som kändes pigg och stark! Nöjd också med att vara 10de på sträckan, mot alla världsstjärnor.

Helgens utmaningar och äventyr slutade inte med målgång på sista sträckan i Venla. Efter mat, dusch, prisutdelning, tillbaka till boendet, mer mat, en kort liten vila på sängen och utfärd till arenan var det dags igen. 7 tuffa tjejer i Lidingö lag 4 var redo att ta sig an Jukola. Laget bestod av Emma, Anna, Alice, Ebba, Barbora, Linnéa och Niina. Jag skulle alltså ut på den 14,3km långa andrasträckan.

jukolaLidingö

Emma fick ett lite sämre utgångsläge i den här starten, med startnummer 936, än vad hon haft på Venla med nr 8. Men detta klarade hon med bravur och växlade efter 1.40h löpning ut mig kl 00.40 på lördagskvällen (söndagsmorgonen?). Det var lika enormt häftigt som jag mindes det från senaste jag sprang herrkavlen på Jukola. Tröttheten efter Venla var som bortblåst och ersatt av total glädje och eufori. Den ljumna nattluften, pannlampans sken, sluttningen full av löpare och lampor som sträcker ut sig framför en. Kunde inte låta bli att ta i lite. Fast jag visste att det skulle bli en lång sträcka och det var viktigt att jag hade energi kvar till att orka fokusera och genomföra hela loppet stabilt.

Långsträcka till 1an och jag passerade en hel del löpare. Men blev också passerad av ganska många som verkade inse att det var en tjej i lila tröja och rosa tights som just sprungit om dem. Var så uppslukad av känslan man får av att springa fort i skogen på natten att jag inte riktigt hade koll på avståndsbedömningen och gick igenom grönområdet ett hack för tidigt in mot kontrollen. Blir ganska osäker och får ta ett stopp för att reda ut vad jag gjort men förstår ganska snabbt och kan ta min kontroll, dock med en ganska så stor extra sväng. Men vad gör det? Springer bra och plockar lag medan banan fortsätter söderut.

Det var lätt att springa om på stigarna till 1an, men i skogen är det svårare och jag gör hela tiden små avstickare ut från spåret för att ta en eller två platser i ledet. Har inte tålamod till att ligga bakom. Men det tar lite på krafterna och när vi börjar vika av norrut igen börjar jag känna mig sliten. Har just kommit ikapp en klunga som hållen min fart och lägger mig i ledet för att spara energi. Tänker att nu kan det inte vara allt för långt kvar, bara hem igen. Viker upp kartan och ser att det visst var en hel del mer än bara raka vägen hem. Dessutom över det stora berget, två gånger.

Har en liten svacka fram till vätskan vid kontroll 17, men tar en gel och får tillbaka lite av energin. Får också leda en liten klunga prickfritt genom mina gafflingskontroller i den svåra sluttningen och bara det ger energi så det räcker till för att orka kämpa sig över höjden en gång till och ner på andra sidan. Sätter många kontrolltagningar riktigt bra, men så till kontroll 25 drar jag alldeles för långt höger och tycker ganska länge att allt stämmer bra när jag går över bäckarna, bara det att jag har helt fel riktning. De där lömska spåren fick också mig tillslut. Skönt med en lätt avslutning. Nu är jag trött. Skönt också att jag kan strunta helt i hur många killar som springer om på upploppet. Det är inte det som är det viktiga. Jag har haft en helt magisk upplevelse ute i skogen och den kommer jag att minnas länge.

/Anna

FEENIKSLINTU

Suomen MC-kiertueen jälkeen lähdettiin ansaitusti ensimmäiselle erätauolle. Erän loppuhetkillä tuli notkahdus ja jouduin palaamaan häntä koipieni välissä takaisin Lohjan pitkän matkan kisasta. MM-katsastuksissa pari viikkoa aikaisemmin fyysinen vire oli vielä hyvä, mutta sen jälkeen kunto ehti laskea liikaa. Näin on käynyt myös aikaisemmin, kun ohjelmassa on liian pitkään ollut kisoja joka viikonloppu, eikä niiden välissä on voinut tehdä riittävästi töitä. Keskeyttämällä pitkällä matkalla yritin kerrankin olla ajoissa fiksu ja tavallaan olen myös ylpeä siitä, että uskalsin noudattaa kroppani antamia signaaleja.

 

Jos nostaisi katseen ylemmäs, voisi kuitenkin olla tosi tyytyväinen tämän kauden ensimmäiseen erään. MM-lippu on takataskussa ja tuoreessa muistissa ovat 10milan osuuspohjat, Huippuliigan kokonaisvoitto ja Suomen mestaruus keskimatkalta. Vaikka koko ajan pyrkii parempaan, pitäisi kyllä osata arvostaa tällaisia saavutuksia, varsinkin viime syksyn ja talven jälkeen. Ei ole nimittäin itsestään selvää, että olen edelleen ykkösketjussa.

Kuva: Jarmo Jokila
Kuva: Jarmo Jokila
Kuva: Jarmo Jokila
Kuva: Jarmo Jokila

Kuten olen jo aiemmin kertonut, kärsin motivaation puutteesta syksyllä ja talvella. Olen kertonut, kuinka uudelleen löytynyt intohimo urheiluun ja hiihtokausi auttoivat minua eteenpäin, mikä pitää paikkansa. Ongelman ydin taitaa kuitenkin olla epävarmuus omista valinnoista. Olenko tässä elämäntilanteessa oikeutettu elämään tällaista elämää? Ja vaikka olisinkin, miten perustelen itselleni urheilu-uran järkevyyttä myös silloin, kun menee huonommin?

 

Näiden kysymyksien kanssa painiessa ei ole ehkä kuulunut Heureka-huutoa kylpyhuoneesta, mutta askel askeleelta olen uskonut urheilija-itseeni enemmän ja enemmän. Hyvä juttu on ainakin ollut se, että kevään aikana on ollut jotain muutakin ajateltavaa kuin urheilua. Vaikka urheilu-ura taitaa jatkua myös tämän kauden jälkeen, haluaisin mielelläni löytää jotain muutakin tekemistä samalla, se taitaa minulle olla paras ratkaisu. Katsotaan, mihinpäädytään.

 

Nyt kun nälkää ja intoa löytyy eri tavalla, on ollut helpotus nähdä, että en ole pudonnut kärryiltä. Nousiaisten Huippuliigan jälkeen pystyi myös Urheiluruudussa aistimaan, millaisia tunteita tämä on herättänyt minussa. Kyyneleet merkitsivät kiitollisuutta,iloa ja itseni toteuttamista, mutta myös taistelua itseni kanssa. Ne ovat osa minua ja ovat auttaneet minua hyviin suorituksiin kevään aikana.

Kuva: Pekka Kinnala
Kuva: Pekka Kinnala

 

Kauden toinen erä alkoi Viron MM-leirillä. Viimeisen kuukauden ajan keskittyminen on perustekemisessä, jotta kunto olisi taas MM-kisoissa hieman parempi. Elämä ottaa ja elämä antaa, mutta kaikki on helpompaa, jos tietää mihin tähtää. Feeniks-lintu nousee tuhkasta ja syntyy uudelleen, nähtäväksi jää mihin se tällä kertaa yltää.

 

/Fredric

Vasaloppet – matka ja päämäärä

Viime syksynä, kun minulla oli vaikeuksia saada palo urheilua kohtaan syttymään taas, päätin ilmoittautua mukaan Vasaloppetiin. Jopa itselleni tämä oli hieman yllättävä päätös; vaikka kroppani muuten kerää lihaksia melko helposti, olen aina ollut heikko käsistä. Siinä mielessä tasatyöntövoittoinen 90 kilometrinen hiihtokisa ei ehkä ole helpoin paikka menestyä.

Vasaloppet on kuitenkin minulle enemmän kuin kisa. Lapsesta asti olen telkkarista seurannut tapahtumaa into piukassa ja kun nyt tuli tilaisuus osallistua itse ajattelin, että miksi ei. En minä lähtenyt kisaan tekemään tulosta, vaan toteuttamaan lapsuuden unelmani. Toisaalta haluaisin ainakin jollain tavalla pärjätä, kun lähden johonkin mukaan ja se taas vaatii harjoittelua.

JH2_8400
Kuva: Pentti Pohjonen/Johan Hagström

Pelkkä ilmoittautuminen auttoi siis löytämään jonkinlaisen palon taas. Omien valintojeni seurauksena on ollut hieman vähemmän aikaa harjoitteluun kuin aikaisemmin, mutta laatu on pysynyt melko hyvänä, vaikka määrää on tullut vähemmän. Hiihto on tuonut mukavan lisämausteen harjoitteluun, kilometrejä on tullut aika tasan 2000 talven aikana.

Perjantaina kolmas maaliskuuta lensin uusikaarlepyyläisen Göran Holmin ryhmän kanssa Vaasasta Moraan. Huoltoryhmä Tomas Wikblomin johdolla piti huolta voitelusta ja sain myös juomahuoltoa kisan aikana, vaikka jäin hieman ryhmän parhaista, Christoffer Lindvallista ja Esa Mursusta. Ennen starttia oli siis aikaa vain makoilla sängyssä, odottaa tulevaa kisaa ja pohtia elämän menoa.

Portit Sälenin lähtöalueelle aukeavat kisa-aamuna klo 5.30. Olin lähtöryhmässä yksi, eli eliittirivin jälkeen, ja halusin mielellään varata paikan sen ryhmän kärjestä. Kun pääsimme paikalle klo 5.10 sain ensivaikutelmani kisasta; tämä on pelkkää hulluutta. Edessämme oli nimittäin jo sadan metrin jono eli jouduin tyytymään lähtöpaikkaan ensimmäisen ryhmän keskellä.
Matkaan lähdettiin klo 8.00 ja tunnelma lähdössä oli ehkä koko matkan paras, vähän niin kuin Jukolan viestissä. Ensimmäisen nousun alussa käytin vasenta laitaa ja otin monta sijaa juoksemalla Klaebo-tyyliin melkein yleisön varpailla. Sen jälkeen oli kuitenkin tungosta ja olin sen lisäksi niin hapoilla, että oli pakko rauhoittua ja tyytyä tilanteeseen.

Nousun jälkeisessä alamäessä iski ehkä koko kisan pahin pettymys; sukseni eivät luistaneet mihinkään. Edeltävän päivän lumisateen jälkeen tiesin kyllä, että tässä kelissä olisi pitänyt vetää ilman pitoja, mutta näillä käsillä en uskaltanut. Ensimmäisessä laskussa kun ihmisiä tuli ohi oikealta ja vasemmalta se ei tuntunut kovin hyvältä ratkaisulta, mutta loppujen lopuksi uskon, että tämä oli oikea päätös minulle.

Päässäni soi vaimon uhkaus, että ei ole kotiin tulemista, jos keskeytän. Lykin jonkin aikaa epätoivoisesti niin kovaa kuin vaan pääsin. Hyvä niin, koska reilun kymmenen kilometrin jälkeen Masa W:n hahmo ilmoitti, että tämä onkin minulle hyvä ryhmä. Vauhti hieman rauhoittui, lumi muuttui kosteammaksi ja luistoero muihin pieneni. Tästä asti liikuin samojen ihmisten kanssa melkein maaliin asti.

Matka kohti Moraa taittui yllättävän nopeasti. Yritin hiihtää rennosti ja erergiatehokkaasti, Rolle Willförin tekniikkavinkit mielessä pitäen. Vielä kun jäljellä oli parikymmentä kilometriä hoin itselleni, että ainakin tulen maaliin tämän ryhmän kärjessä, sen verran hyvä olo oli vielä siinä vaiheessa. Yhtäkkiä kävi kuitenkin niin, että kädet kuolivat kokonaan ja kun jäljellä oli reilu kymmenen kilometriä tipuin porukasta.

Loppukilometrien ylämäessä yleisö antoi epävirallisen tiedon, että vain yksi ennen minua oli hiihtänyt pidoilla. Kyllä tämä laji on muuttunut aika lailla. Maalissa olin 211. ajalla 4.30. Jos olisin pitänyt paikkani letkassa maaliin asti, sijoitus olisi ollut noin parikymmentä sijaa parempi. Se vähän harmitti heti kisan jälkeen, mutta viimeistään kun onnitteluviestit alkoivat saapua huomasin, että ehkä tästä kuitenkin saa olla ihan tyytyväinen.

Oliko Vasaloppet sitten tärkeämpi matkana vai päämääränä? Siihen voi ehkä olla vaikea vastata suoraan. Ainakin tiedän sen, että Vasaloppet oli enemmän kuin matka sinänsä, se toi mieleen miksi harrastan urheilua ylipäätään. Matka ja päämäärä voi välillä olla hyvin lähellä toisiaan.

Hyvä on suunnistajan hiihdellä

Nykyään huomaan, että puhun melko usein siitä, kuinka tärkeää on löytää se oma tie eteenpäin, sekä urheilijana että muutenkin elämässä. Kyllähän minullekin tulee hetkiä, kun en enää usko omaan tekemiseen, mutta haluaisin ainakin lähtökohtaisesti mennä elämässä eteenpäin sellaisten valintojen kautta, jotka tuntuvat itselleni luonnollisilta. Yksi esimerkki minulle luonnollisista asioista on hiihto.

Kun aloin harrastaa urheilua, hiihto oli minulle vähintäänkin yhtä tärkeä laji kuin suunnistus. Jossain vaiheessa kuitenkin suunnistuksen vaivattomuus, monipuolisuus ja tasapuolisuus vetivät puoleensa. Hiihdon välinepuoli ei houkuttanut, mutta urheilulajina se on aina ollut lähellä sydäntäni. Suunnistuksen lisäksi se on edelleen se laji, jota seuraan eniten. Osa minua on vieläkin hiihtäjä.

JH1_9232
Kuva: Pentti Pohjonen/Johan Hagström

Juniorivuosien jälkeen erikoistuminen suunnistukseen vahvistui ja harjoittelu muuttui lajinomaisemmaksi myös talvisin. Aivan syystäkin, muuten en olisi kehittynyt samalla tavalla suunnistajana. Juoksukilometrejä metsästäessä podin tavallaan huonoa omaatuntoa hiihtämisestä. Kun viettää aikaa juoksijoiden kanssa tulee helposti sellainen olo, että juoksu on se ainut järkevä tapa harjoitella.

Jälkiviisaana voi sanoa, että muutama hiihtolenkki lisää ei varmasti olisi haitannut. Kaksi talvea peräkkäin juoksin jalkani rikki ja sen jälkeen näen asian eri tavalla. Ensimmäinen huomioni oli, kuinka paljon pidän hiihtämisestä ja toinen kuinka nopeasti juoksuni alkaa kulkemaan taas sen jälkeen, kun olen hiihtänyt enemmän. Oivalsin, että tämähän on se minun tapani harjoitella.

Sen jälkeen olen hyvällä omallatunnolla hiihtänyt talvisin säännöllisesti. Pidän enemmän perinteisestä tyylistä, vaikka siinä tulee paljon tasatyöntöä täällä lakeudella. Liikeradat muistuttavat kuitenkin enemmän juoksua ja keskivartalo saa samalla tehokuurin, josta on mielestäni hyötyä myös kesällä.

Tänäkin talvena olen tähän saakka liikkunut enemmän hiihtomonot kuin juoksukengät jalassa, vaikka luonnonlunta ei tahdo tulla. Pohjanmaan urheilukansa on kuitenkin kiinnostunut hiihdosta ja sen vuoksi tekolumella on ollut mahdollista hiihtää koko ajan marraskuun lopusta asti. Nyt, kun taktiikkani on pysyä enemmän kotiseudulla, olen myös jonkin verran osallistunut seudun hiihtokilpailuihin. Ne toimivat mukavina välitavoitteina, palauttavat kilpailutilanteen mieleen ja antavat leikkimielisen tilaisuuden ottaa vanhoista hiihtäjäkavereistani mittaa.

JH2_8400
Kuva: Pentti Pohjonen/Johan Hagström

Tietenkin huomaa, ettei tämä ole ”oikea” lajini, mutta olen kuitenkin pysynyt ihan siinä ”oikeiden” hiihtäjien vanavedessä, mikä on kiva huomata. Hiihdin Uudenkaarlepyyn kakkosjoukkueessa Vetelin maakuntaviestissä, voitin miesten sarjan Vöyrinkisoissa, osallistuin Luodon piirinmestaruuskisoihin sekä henkilökohtaisesti että viestissä, ja viime sunnuntaina olin seitsemäs Botniahiihdossa.

Vielä olisi kaksi hiihtokisaa kalenterissa, ensin Fäbodahiihto Pietarsaaressa ja sitten kauden kohokohtana 90 kilometriä pitkä Vasahiihto viides päivä maaliskuuta. Varsinaisia tavoitteita ei siellä ole, pääasia on nauttia matkasta ja tunnelmasta. Yritänhän minä roikkua kärjen tuntumassa mahdollisimman kauan, mutta en yhtään osaa sanoa, onnistuuko se 30 metriä vai 30 kilometriä. Arvostan joka tapauksessa sitä, että pääsen taas jollain tavalla toteuttamaan itseäni hiihdon merkeissä.

Tietä käyden tien on vanki.

Vapaa on vain umpihanki.

-Aaro Hellaakoski

Changes

I have postponed the writing of this blog as long as I could. It seemed that I always had something more important to do: lots of trainings, exams, university work… Or maybe I was just too lazy to take the time to reflect on the changes I made last autumn.

To me, variety is perhaps what made me love so much orienteering, and also what enables me not to give up everything after each important competition, what makes me want to go on for countless trainings. You know tomorrow will always be different. Still, one needs routine too. In training and life. To do things well, to master them, to feel confident. The key for me staying motivated is to find this balance between good routine and changes.

lucas2

 

Last year, I started to feel I had been living and training the same way for a long time, 6 years. 6 years ago, I went back living in my home town, Lyon, and started civil engineering studies. Those years have been maybe the funniest, happiest and most enjoyable years in my life. I had also never trained so long in the same place before. And as I still have 1.5 years of studies ahead of me, this was not likely to change. Lyon is going to remain my training base for at least 1.5 years.

But I definitely started to need some changes in my life. That was something I felt deep in me, that I needed to explore new places, meet new people, or maybe just find a new challenge. As this change couldn’t come from the “French dimension” of my career, it had to come from somewhere else. I therefore took the hard decision to leave the first and only Scandinavian club I had had, OK Denseln, with whom I had developed such a good relationship and shared so many nice memories.

Destination: Uppsala and OK Linné. Tough decision, but if felt right. And still does.

lucas1

Scandinavian clubs are very important for French orienteers. Not so much to prepare WOC, get daily training opportunities or find a training group, as we already have a good training environment and resources back home. But to get as close as possible to one’s best abilities, only Scandinavian clubs and competitions can provide the last bit we don’t have at home:  the pressure and nervousness of running a big relay. And team preparation as well.

lucas4

 

It may seem not much. But it’s huge. It’s only 2 or 3 races a year. But it has so much impact on one’s development. And, as far as I am concerned, on my motivation to train and pursue my dreams and goals. Maybe I could do without OK Linné and perform well at WOC or World Cup or whatever. But I would miss the magic. Running Tiomila in a strong team, knowing I am not allowed to miss or fail, for the team. And try to win it.

That’s the kind of challenge I needed, to keep on training hard. And until now, still in the middle of winter, but closer than ever to the beginning of the season, I can say the training has been good.

lucas3