Vamma, syviä mietteitä ja seurasiirto. Miten menee Miika Kirmula?

Tulevalle kaudelle Kalevan Rastin väreihin siirtyvä nuori suunnistajalahjakkuus Miika Kirmula on ollut viime vuosina yksi suomalaisen suunnistuksen kuumimpia tulevaisuuden nimiä. Nuori mies loisti kuitenkin poissaolollaan viime syksyn kisoissa ja ilmestyi takaisin otsikkoihin kuumaakin kuumemman seurasiirron saattelemana. Kysyimme Miikalta mitä tällä hetkellä oikein on meneillään.

Emme löytäneet sinua loppukauden tuloslistoista. Mihin katosit kesällä Miika Kirmula?

MM-viestin jälkeen en loppukaudella juossut enään yhtään kisaa. Oli kaikinpuolin todella kova paikka itselle. Juuri kun oli päässyt juoksemaan suht normaalisti vaikean talven jäljiltä, niin matto vedettiin alta. Jouduin menemään liian limiteillä, kun aloitin juoksuharjoittelun vasta helmikuussa. Kyllä sitä vaan silti pääsi kohtuulliseen kuntoon 90 tunnin juoksu/suunnistusmäärällä marraskuusta heinäkuuhun. Tosin aika hurjalla motivaatiolla tuli tehtyä kaikkea muuta harjoittelua, joka tekikin tulosta.

Minkälainen vaiva sinulla siis tarkemmin ottaen oli?

Lonkankoukistajan ja reisiluun kanssa oli ongelmaa, eli juoksussa nivusessa ja osittain pakarassa oli kipua.

Miten maltoit lopettaa kauden kesken ja miten käsittelit tuota vastaiskua?

Yhteistuumin sitten tehtiin päätös lääkärin kanssa, että nyt hoidetaan kaikki ajan knssa kuntoon. Teki kyllä tuolloin hyvää olla hetken aikaa vanhempien kanssa mökillä ja mietiskellä asioita. Tähän mennessä yksi selvästi vaikempia hetkiä urallani. Oli vaikea päätös lopettaa kausi ajoissa, mutta uskon sen olleen lopulta oikea ratkaisu. Hirveästi ei tullut seurattua myöskään kisoja loppukesästä.

miika

Millä ajatuksin suuntaat tulevaan?

No nyt kaikki näyttää hyvältä! Itsellä seuraavana isona tavoitteena on Norjan MM-kilpailuissa top 6. Onhan tässä välissä vielä vaikka mitä tärkeitä kisoja, mutta sitä kohden mennään. Ensi kaudella luonnollisesti EM- ja MM-kilpailut, viime vuoden pitkän 19. sijaa lähden hilaamaan lähemmäksi kärkeä, tavoitteena olisi olla hyvin lähellä 10 kärkeä.

Miltä talven harjoituskautesi näyttää?

Vielä tässä vaiheessa talvea tulee harjoitteluna tehtyä paljon muuta kuin juoksua. Totesin tämän viimekaudella hyväksi asiaksi, joka vei kokonaisuutta eteenpäin ja auttaa varmasti vammojen minimoinnissa. Talven leiritystä olen suunnitellut seuraavasti: tammikuussa 2 viikkoa Espanjassa ja 1 viikko Lapissa hiihtäen, helmikuussa 1,5 viikkoa Portugalissa ja 1 viikko Espanjassa ja vielä maaaliskuussa 1 viikko Ranskassa ja 1 viikko Sveitsissä.

Kuulostaa ihan ammattiurheilijan elämältä! Kutsuisitko itseäsi tällä hetkellä ammatilaiseksi?

Työnantajani Puolustusvoimat mahdollistavat kyllä panostamisen täysillä urheiluun ja pystyy elämään täysillä urheilun ehdoilla miettimättä liikoja pieniä asioita kuten taloutta.

Seurasiirtosi on varmasti yksin talven kovimpia uutisia suunnistusrintamalla. Avaisitko meille seurasiirtosi taustoja ja odotuksia tulevasta?

Koin nyt ajan olevan sopiva kokeilla jotain uutta, jotta ei joudu sitten myöhemmällä iällä katumaan ettei kokeillut kaikkea. Niitä asioita yleensä varmasti katuu tulevaisuudessa joita ei kokeillut. Aika vähän vasta ehtinyt olla porukan kanssa tekemisissä, mutta moni on entuudestaan jo tuttu ja hyviä tyyppejä kaikki! Helmikuun alussa Portugalin leirillä pääsee sitten tutustumaan vielä lähempää toimintaan. Käväisin jo tosin Latviassa lyhyellä leirillä Kalevan Rastin pienellä porukalla

AngAsta tottakai jää kaipaamaan mahtavia kavereita ja kokonaisuudessaan hyvää porukkaa, mutta ovathan he edelleen olemassa vaikka paidan väri onkin vaihtunut.

 

Swimrun – laji, joka koettelee fysiikkaa, yhteistyökykyä ja henkistä kanttia

Team VJ-SPORT kilpailee Porkkala Swimrunissa la 22.7. Tiimissä kisaavat entinen maajoukkueuimari Juha Lindfors ja entinen huipputriathlonisti Mika Luoto. Molemmat ovat jo kokeneita Swimrun -urheilijoita, sillä kumpikin on sijoittunut 10:nen joukkoon swimrunin maailmanmestaruuskilpailuissa, ÖtillÖ- kisassa. Mikan sijoitus on viime vuodelta (7.) ja Juhan edelliseltä vuodelta (10). Tällöin heillä oli kuitenkin eri parit, joten Porkkalassa on mielenkiintoista nähdä, miten parin yhteistyö toimii ja kannattaako sitä mahdollisesti jatkaa muissakin kisoissa.
Juha jatkaa joka tapauksessa kauttaan tänäkin vuonna ÖtillÖ- kisaan, jossa hän kilpailee vakioparinsa Armin Hummelin kanssa. Mikalla kisa jää ainakin tällä kertaa väliin, joten Porkkala jää kauden pääkisaksi swimrunissa tänä vuonna.

IMG_5439

Swimrunissa parin välinen yhteistyö ja yhteisymmärrys ovat avainasemassa. Tämä koskee sekä huipputason kilpailijoita että aivan aloittelevia swimrun- kuntoilijoita. Vaikka molemmat kilpailijat olisivat hyvin valmistautuneet kilpailuun ja olisivat hyvässä fyysisessä kunnossa, voi kilpailu kaatua tai ainakin menettää osan hauskuudestaan, jos kilpailijat ovat niin sanotusti eri kartan sivulla. Toinen kilpailija ei voi hoputtaa liikaa toista tai hermostua, jos toisella on menossa heikompi vaihe kisassa tai ongelmia välineiden tai energian kanssa. Toista ei myöskään missään nimessä saa jättää liian kauaksi uinti- eikä juoksuosuudella. Hyvä väline parien välisten vauhtierojen tasaamiseksi on kuminauha, jolla toinen voi vetää toista uinnissa tai juoksussa. Liian epätasaisten kilpailijoiden eroa sillä ei kutenkaan pysty tasaamaan. Jos parien välinen vauhtiero on kovin suuri, pitää molempien päättää että kisassa edetään suosiolla hitaamman urheilijan vauhtia. Yhdessä suoritetut treenit auttavat yleensä huomaamaan, millaista vauhtia kumpikin pystyy vedessä tai maastossa etenemään. Yhteisharjoitukset ovat toki muutenkin mukavia ja nostavat hyvin urheilijoiden kuntoa.

Miten Juhan ja Mikan välinen yhteistyö tulee toimimaan, jää nähtäväksi itse kisassa.
Edellytykset toimivaan yhteistyöhön on kuitenkin olemassa. Molemmat tiimin jäsenet ovat kilpailleet huipputasolla rajussa yksilölajissa, joten lähtökohta urheiluun on melko samanlainen. Molempia miehiä swimrunissa kiehtoo se, että se on luonteeltaan hyvin erilaista kuin aiemmat lajit, mutta tarjoaa kuitenkin sopivasti sekä fyysistä että henkistä haastetta. Ja kuitenkaan se ei ole samanlaista yksinäistä puurtamista, sillä vaikka swimrunissa kisaisi tosissaan ja taistelisi hyvistä sijoituksista, tehdään se aina yhdessä parin kanssa. Oleellista on huolehtia myös parin jaksamisesta ja kannustaa tätä vaikeiden vaiheiden yli. Niinpä kisan läpivieminen onnistuneesti vaatii tavallaan enemmän kuin yksilökisassa, mutta on samalla myös palkitsevampaa ja huomattavasti hauskempaa.

Uskon, että parin mukanaolo kisassa laskee huomattavasti aloittelijoiden kynnystä osallistua swimrunkisoihin. Vaikka matkat ja reitit olisivat rajun tuntuiset yksikseen suoritettaviksi, saattavat ne parin kanssa tuntua mahdollisilta- ja pienen treenauksen jälkeen hyvinkin saavutettavilta. Ja kuitenkin onnistuneen kisan jälkeen jää käteen yleensä yhteinen onnistumisen ilo ja pieni nälkä jostain pidemmästä/kovemmasta kisasta.
Kaiken lisäksi swimrun, toisin kuin joku lajia kokeilematon ehkä voisi kuvitella, on yllättävän luonnollista ja luonnonmukaista liikuntaa. Siinä edetään yleensä melko suoraviivaisesti maata pitkin ja kun eteen tulee vesistö, ylitetään se mahdollisimman sujuvasti, jonka jälkeen jatketaan taas kuivalla maalla. Kun suorituksessa (kisassa tai treeneissäkin) pääsee vauhtiin, ei lajin vaihto tunnu millään lailla erikoiselta eikä mukana olevia varusteita enää meinaa edes huomata. Ja mikä parasta, swimrun on niin vaihtelevaa että parin, kolmen tunnin suoritus menee kuin itsestään- kellon tai energian kulumista tuskin huomaakaan. Varsinkin, kun lajia pääsee usein harrastamaan mahtavissa maisemissa ja maastoissa, joihin ei muuten tulisi lähdettyä.

/Mika Luoto ja Juha Lindfors, Team VJ-SPORT

Bring it on

I wake up and I stand up next to the bed. I ask myself: ”How are my legs feeling?”. I know it’s a stupid question, it’s already the 11th of July and I can’t do anything about it. Today is the middle distance final at JWOC, the first medal race, and I have been preparing for months. So for now, it’s all about focusing on what to do in the forest!

JWOC in Tampere in Finland will be my fourth and last JWOC. JWOC has been my main focus during the last years and this year has been no different. During those tough interval sessions in the winter, I have been thinking about how the JWOC-races will be: how I will focus before the race, how I will attack the difficult controls, how I will plan the long route choice legs and how I will suffer in the last uphill. But also about how happy I will be if I succeed and how sad I will be if I don’t. I have had the chance to experience both feelings and I know which one I would choose to have in Tampere in the second week of July.

 

JWOC Long simulation, before the start
JWOC long simulation training in a forest south of Stockholm in November. Hope for better weather at JWOC!

The nice thing about your own performances is that you have the chance to decide the outcome by yourself. That is not the case for results, they depend on a lot of different other factors which you can’t influence, mainly what the other runners do! So to have the chance to decide my own performance I try to be as well prepared as I can be. I have been to two camps in the Tampere region and I have been searching for relevant terrains close to my home in Huddinge, Stockholm. I will also try to prepare as good as possible physically, to have a good feeling in my legs the day of the race. But for me, it’s more important to prepare mentally, to get in the race mode and to focus on what I will do in the forest.

All three JWOCs I have been on have been situated in winter resorts: Borovets in Bulgaria 2014, Rauland in Norway in 2015 and Engadin in Switzerland 2016. This year will be different, there are no high mountains in Tampere and there are no ski slopes in the terrain. Uphill running will be in less focus than last year in Switzerland, this year there will be more focus on running in soft and uneven ground, not seldom with a few branches here and there. Precise navigation in terrain where the features are not always so distinct will be important! I look forward to meeting the terrains in Tampere because they are quite similar to the ones I have at home, and they look really challenging. And of course, the factory for VJ shoes is just outside Tampere, so they are tested here and suits well in this terrain!

 

cof
Training camp in Tampere in June

 

However, there will be a great portion of anxiety! Have I been training well during the winter? Am I really prepared for what is waiting? What if I fail? I believe this is part of working towards a goal, the bigger the goal, the greater these feelings! I look forward to both positive and maybe some negative feelings during the JWOC week, so bring it on!

 

One minute left, I have recieved my control description from an organizer and in 55 seconds I will be holding my map upside down on a table and an organizer will hold my shoulder to make sure I don’t start too early. I breathe in heavily and I relax, I repeat to myself what I will focus on in the forest. I start and I flip my map, this is what I have been looking forward to!

/Simon

Joensuu-Jukola

”Kuten tavallista, Venlojen viestissä oli lämmintä ja niin kuivaa, että kieli tarttui kitalakeen jo puolimatkassa k-pisteelle. Joukkueemme aloittajalla, Emmalla oli ollut hieman vaikea aloitusosuus ja vaihdoimme kakkososuudelle lähes kahdeksan minuuttia kärjen perässä. Alice nosti sijoitustamme kakkososuudella, mutta hänkään ei ollut aivan tyytyväinen suoritukseensa. Kolmannella osuudella Helena oli tekemässä jo kanuunajuoksua, mutta matkalle sattui kuitenkin yksi virhe. Pääsin ankkuriosuudelle sijalla 26, 14:41min kärjen perässä. Ei tietenkään sellainen alku, mitä olimme toivoneet, mutta olin silti motivoitunut tekemään hyvän suorituksen joukkueeni puolesta.

Radan loppuosa oli juoksupainotteinen ja loppusuora ihan kamalan pitkä. Saavuin maaliin sijalla 18., tyytyväisenä omaan suoritukseeni ja iloisena siitä, että selvisimme kuitenkin 20. parhaan joukkoon. Oli mukava juosta ankkuriosuutta, kun kroppa tuntui pirteältä. Tuntui hienolta, että suoritukseni ankkuriosuudella oikeutti 10.  parhaaseen aikaan kaikkien supertähtien joukossa!

Viikonlopun haasteet eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Olimme päättäneet kasata joukkueen myös Jukolan viestiin. Lidingön naisten joukkueessa juoksivat minun lisäkseni Emma, Anna, Alice, Ebba, Barbora, Linnéa ja Niina. Starttasin kakkososuudelle kun vuorokausi oli jo vaihtunut sunnuntain puolelle. Kaikki Venlojen viestin väsymys oli tyystin kadonnut ja otsalamppujen valossa eteneminen oli aivan yhtä maagista kuin edelliselläkin kerralla. Teki ihan mieli kiristää vauhtia, vaikka edessä olikin pitkä osuus.

Radan loppuosassa iski väsymys. Onneksi loppurata oli helppoa ja onneksi minun ei tarvinnut välittää siitä, kuinka monta miestä ohitseni painalsi loppusuoralla. Se ei todellakaan ollut tärkeää. Olin juuri saanut kokea taianomaisen yön metsässä. Tämä kokemus säilyy muistoissa pitkään.”

Alkuperäinen teksti

Venla var som vanligt varmt och torrt. Tungan ville klistra sig fast i gommen redan halvvägs till startpunkten. I år var dock startpunkten rekord(?)-långt bort från växlingsplanket. Men för en gångs skull störde det mig inte alls utan jag använde i stället tiden till att i lugn och ro hinna kolla igenom banans alla sträckor.

Emma hade en tung förstasträcka, det blev en del misstag och hon växlade som 67a, 7.54min efter täten. Alice plockade 27 platser, men var inte heller nöjd med sitt genomförande och tappade lite tid så att vi efter 2 sträckor var 12.33min efter. Helena hade ett kanonlopp på gång, och även med den där missen plockade hon 14 platser och skickade ut mig som 26a, 14.41min efter. Såklart inte den inledning vi i laget hade hoppats på, men ändå kände jag en sån glädje och motivation att få gå ut och springa sista sträckan och försöka göra det riktigt bra.

venlalidingö

Jag är så imponerad av de andra tjejernas inställning och attityd trots besvikelse över sin egen prestation. Det är så strakt att lägga sitt eget lopp bakom sig så fort efter målgång och kunna gå tillbaka till tältet och ge små tips och positiva ord till de som inte ännu sprungit. Så för mig kändes det precis som vanligt att ge mig ut i skogen. Kanske aningens mindre nervös, vilket jag kanske ska försöka återskapa tills nästa gång jag får gå ut i den riktigt hetluften, men minst lika motiverad att springa bra för mitt lag.

Väl framme vid startpunkten hade jag glömt hur torr jag vari i munnen och hur varmt det var med den där extra nummerlappsvästen som de första 30 lagen måste bära. Nu kände jag mig bara pigg och stark. Tog mig uppför sluttningen i sicksack mellan löpare som precis gett sig ut på tidigare sträckor i stafetten. För även om vi i vårt lag tycker att 15 minuter efter täten är en hel oändlighet i vår värld så är det ingenting för den stora massan på Venla.

Med drygt 1200 lag till start är faktiskt de flesta lagen varvade av täten redan efter tre sträckor. Det ger lite perspektiv. Så att springa sista sträckan på Venla är en speciell upplevelse i jämförelse med många andra stafetter under året. Framförallt på grund av två saker; alla andra löpare från tidigare sträckor som är ute i skogen, och spåren. Spåren är trevliga att ha, det går fort och är inte lika jobbigt att springa i dem som bredvid i det höga blåbärsriset. Men man måste också vara medveten om vad de gör med din löphastighet och risken att dra snett. Det är lät att tro att man inte sprungit så långt som man faktiskt har för att det är så mycket mer lättlöpt i spåret, och det är väldigt lätt att missa att ett spår som verkar ha rätt riktning egentligen gå lite snett och det kan enkelt bli ett parallellfel.

Till en början reflekterade jag inget över löparna runt omkring mig. Man märker ganska snabbt på farten om det är någon som springer samma sträcka. Men jag såg ingen sådana så jag fortsatte med mitt och tryckte på bra med löpningen. På väg upp mot 2an ser jag Orion och får lite positiv feedback på att det går ganska snabbt idag. Går ikapp och ifrån på eget stråk mot 3an. Gör dock en liten krok där och efter att ha fått mina gafflingar nere i den gröna sluttningen är jag återigen bakom Orions blå byxor.

Nästa sträcka är mer löpbetonad, jag har kort gaffel och kan gå ifrån. Kommer ikapp nästa gäng som måste vara sistasträckslöpare och här går det i en bra fart. Hamnar bakom Lillomarka några kontroller i den detaljrika sluttningen men vi delas upp av gafflingarna och jag gör en sväng på min kontroll. Ser GMOK lag 2 som jag sprungit om tidigare i sluttningen och nu märks det också tydligt att vi går in i den delen av banan som bara sistasträckan har. Både folket i skogen och spåren försvinner.

Vi delar på oss på långsträckan men är ihop igen vid kontrollen. Här är också Järla och jag inser att det troligtvis kommer att bli en hård fight mot Karolin Ohlsson på den löpbetonade avslutningen. Får dock behålla ledningen i vår lilla klunga ända tills vi är ute på stigen och på väg mot sista kontrollen. Ett tag tror jag ändå att jag har något att sätta upp mot Karros snabba ben, och det känns lite coolt att springa en lång stigsträcka mot sista kontrollen axel mot axel. Men när hon gör ett sista ryck har jag ingen chans och hon bara svävar ifrån med massor på det långa upploppet. Ett helt fruktansvärt långt upplopp. Går i mål som 18de lag och är nöjd med min sträcka. Kul att vi ändå klarade av topp 20, som får gå upp på scenen och få pris, och kul med en kropp som kändes pigg och stark! Nöjd också med att vara 10de på sträckan, mot alla världsstjärnor.

Helgens utmaningar och äventyr slutade inte med målgång på sista sträckan i Venla. Efter mat, dusch, prisutdelning, tillbaka till boendet, mer mat, en kort liten vila på sängen och utfärd till arenan var det dags igen. 7 tuffa tjejer i Lidingö lag 4 var redo att ta sig an Jukola. Laget bestod av Emma, Anna, Alice, Ebba, Barbora, Linnéa och Niina. Jag skulle alltså ut på den 14,3km långa andrasträckan.

jukolaLidingö

Emma fick ett lite sämre utgångsläge i den här starten, med startnummer 936, än vad hon haft på Venla med nr 8. Men detta klarade hon med bravur och växlade efter 1.40h löpning ut mig kl 00.40 på lördagskvällen (söndagsmorgonen?). Det var lika enormt häftigt som jag mindes det från senaste jag sprang herrkavlen på Jukola. Tröttheten efter Venla var som bortblåst och ersatt av total glädje och eufori. Den ljumna nattluften, pannlampans sken, sluttningen full av löpare och lampor som sträcker ut sig framför en. Kunde inte låta bli att ta i lite. Fast jag visste att det skulle bli en lång sträcka och det var viktigt att jag hade energi kvar till att orka fokusera och genomföra hela loppet stabilt.

Långsträcka till 1an och jag passerade en hel del löpare. Men blev också passerad av ganska många som verkade inse att det var en tjej i lila tröja och rosa tights som just sprungit om dem. Var så uppslukad av känslan man får av att springa fort i skogen på natten att jag inte riktigt hade koll på avståndsbedömningen och gick igenom grönområdet ett hack för tidigt in mot kontrollen. Blir ganska osäker och får ta ett stopp för att reda ut vad jag gjort men förstår ganska snabbt och kan ta min kontroll, dock med en ganska så stor extra sväng. Men vad gör det? Springer bra och plockar lag medan banan fortsätter söderut.

Det var lätt att springa om på stigarna till 1an, men i skogen är det svårare och jag gör hela tiden små avstickare ut från spåret för att ta en eller två platser i ledet. Har inte tålamod till att ligga bakom. Men det tar lite på krafterna och när vi börjar vika av norrut igen börjar jag känna mig sliten. Har just kommit ikapp en klunga som hållen min fart och lägger mig i ledet för att spara energi. Tänker att nu kan det inte vara allt för långt kvar, bara hem igen. Viker upp kartan och ser att det visst var en hel del mer än bara raka vägen hem. Dessutom över det stora berget, två gånger.

Har en liten svacka fram till vätskan vid kontroll 17, men tar en gel och får tillbaka lite av energin. Får också leda en liten klunga prickfritt genom mina gafflingskontroller i den svåra sluttningen och bara det ger energi så det räcker till för att orka kämpa sig över höjden en gång till och ner på andra sidan. Sätter många kontrolltagningar riktigt bra, men så till kontroll 25 drar jag alldeles för långt höger och tycker ganska länge att allt stämmer bra när jag går över bäckarna, bara det att jag har helt fel riktning. De där lömska spåren fick också mig tillslut. Skönt med en lätt avslutning. Nu är jag trött. Skönt också att jag kan strunta helt i hur många killar som springer om på upploppet. Det är inte det som är det viktiga. Jag har haft en helt magisk upplevelse ute i skogen och den kommer jag att minnas länge.

/Anna

FEENIKSLINTU

Suomen MC-kiertueen jälkeen lähdettiin ansaitusti ensimmäiselle erätauolle. Erän loppuhetkillä tuli notkahdus ja jouduin palaamaan häntä koipieni välissä takaisin Lohjan pitkän matkan kisasta. MM-katsastuksissa pari viikkoa aikaisemmin fyysinen vire oli vielä hyvä, mutta sen jälkeen kunto ehti laskea liikaa. Näin on käynyt myös aikaisemmin, kun ohjelmassa on liian pitkään ollut kisoja joka viikonloppu, eikä niiden välissä on voinut tehdä riittävästi töitä. Keskeyttämällä pitkällä matkalla yritin kerrankin olla ajoissa fiksu ja tavallaan olen myös ylpeä siitä, että uskalsin noudattaa kroppani antamia signaaleja.

 

Jos nostaisi katseen ylemmäs, voisi kuitenkin olla tosi tyytyväinen tämän kauden ensimmäiseen erään. MM-lippu on takataskussa ja tuoreessa muistissa ovat 10milan osuuspohjat, Huippuliigan kokonaisvoitto ja Suomen mestaruus keskimatkalta. Vaikka koko ajan pyrkii parempaan, pitäisi kyllä osata arvostaa tällaisia saavutuksia, varsinkin viime syksyn ja talven jälkeen. Ei ole nimittäin itsestään selvää, että olen edelleen ykkösketjussa.

Kuva: Jarmo Jokila
Kuva: Jarmo Jokila
Kuva: Jarmo Jokila
Kuva: Jarmo Jokila

Kuten olen jo aiemmin kertonut, kärsin motivaation puutteesta syksyllä ja talvella. Olen kertonut, kuinka uudelleen löytynyt intohimo urheiluun ja hiihtokausi auttoivat minua eteenpäin, mikä pitää paikkansa. Ongelman ydin taitaa kuitenkin olla epävarmuus omista valinnoista. Olenko tässä elämäntilanteessa oikeutettu elämään tällaista elämää? Ja vaikka olisinkin, miten perustelen itselleni urheilu-uran järkevyyttä myös silloin, kun menee huonommin?

 

Näiden kysymyksien kanssa painiessa ei ole ehkä kuulunut Heureka-huutoa kylpyhuoneesta, mutta askel askeleelta olen uskonut urheilija-itseeni enemmän ja enemmän. Hyvä juttu on ainakin ollut se, että kevään aikana on ollut jotain muutakin ajateltavaa kuin urheilua. Vaikka urheilu-ura taitaa jatkua myös tämän kauden jälkeen, haluaisin mielelläni löytää jotain muutakin tekemistä samalla, se taitaa minulle olla paras ratkaisu. Katsotaan, mihinpäädytään.

 

Nyt kun nälkää ja intoa löytyy eri tavalla, on ollut helpotus nähdä, että en ole pudonnut kärryiltä. Nousiaisten Huippuliigan jälkeen pystyi myös Urheiluruudussa aistimaan, millaisia tunteita tämä on herättänyt minussa. Kyyneleet merkitsivät kiitollisuutta,iloa ja itseni toteuttamista, mutta myös taistelua itseni kanssa. Ne ovat osa minua ja ovat auttaneet minua hyviin suorituksiin kevään aikana.

Kuva: Pekka Kinnala
Kuva: Pekka Kinnala

 

Kauden toinen erä alkoi Viron MM-leirillä. Viimeisen kuukauden ajan keskittyminen on perustekemisessä, jotta kunto olisi taas MM-kisoissa hieman parempi. Elämä ottaa ja elämä antaa, mutta kaikki on helpompaa, jos tietää mihin tähtää. Feeniks-lintu nousee tuhkasta ja syntyy uudelleen, nähtäväksi jää mihin se tällä kertaa yltää.

 

/Fredric

Vasaloppet – matka ja päämäärä

Viime syksynä, kun minulla oli vaikeuksia saada palo urheilua kohtaan syttymään taas, päätin ilmoittautua mukaan Vasaloppetiin. Jopa itselleni tämä oli hieman yllättävä päätös; vaikka kroppani muuten kerää lihaksia melko helposti, olen aina ollut heikko käsistä. Siinä mielessä tasatyöntövoittoinen 90 kilometrinen hiihtokisa ei ehkä ole helpoin paikka menestyä.

Vasaloppet on kuitenkin minulle enemmän kuin kisa. Lapsesta asti olen telkkarista seurannut tapahtumaa into piukassa ja kun nyt tuli tilaisuus osallistua itse ajattelin, että miksi ei. En minä lähtenyt kisaan tekemään tulosta, vaan toteuttamaan lapsuuden unelmani. Toisaalta haluaisin ainakin jollain tavalla pärjätä, kun lähden johonkin mukaan ja se taas vaatii harjoittelua.

JH2_8400
Kuva: Pentti Pohjonen/Johan Hagström

Pelkkä ilmoittautuminen auttoi siis löytämään jonkinlaisen palon taas. Omien valintojeni seurauksena on ollut hieman vähemmän aikaa harjoitteluun kuin aikaisemmin, mutta laatu on pysynyt melko hyvänä, vaikka määrää on tullut vähemmän. Hiihto on tuonut mukavan lisämausteen harjoitteluun, kilometrejä on tullut aika tasan 2000 talven aikana.

Perjantaina kolmas maaliskuuta lensin uusikaarlepyyläisen Göran Holmin ryhmän kanssa Vaasasta Moraan. Huoltoryhmä Tomas Wikblomin johdolla piti huolta voitelusta ja sain myös juomahuoltoa kisan aikana, vaikka jäin hieman ryhmän parhaista, Christoffer Lindvallista ja Esa Mursusta. Ennen starttia oli siis aikaa vain makoilla sängyssä, odottaa tulevaa kisaa ja pohtia elämän menoa.

Portit Sälenin lähtöalueelle aukeavat kisa-aamuna klo 5.30. Olin lähtöryhmässä yksi, eli eliittirivin jälkeen, ja halusin mielellään varata paikan sen ryhmän kärjestä. Kun pääsimme paikalle klo 5.10 sain ensivaikutelmani kisasta; tämä on pelkkää hulluutta. Edessämme oli nimittäin jo sadan metrin jono eli jouduin tyytymään lähtöpaikkaan ensimmäisen ryhmän keskellä.
Matkaan lähdettiin klo 8.00 ja tunnelma lähdössä oli ehkä koko matkan paras, vähän niin kuin Jukolan viestissä. Ensimmäisen nousun alussa käytin vasenta laitaa ja otin monta sijaa juoksemalla Klaebo-tyyliin melkein yleisön varpailla. Sen jälkeen oli kuitenkin tungosta ja olin sen lisäksi niin hapoilla, että oli pakko rauhoittua ja tyytyä tilanteeseen.

Nousun jälkeisessä alamäessä iski ehkä koko kisan pahin pettymys; sukseni eivät luistaneet mihinkään. Edeltävän päivän lumisateen jälkeen tiesin kyllä, että tässä kelissä olisi pitänyt vetää ilman pitoja, mutta näillä käsillä en uskaltanut. Ensimmäisessä laskussa kun ihmisiä tuli ohi oikealta ja vasemmalta se ei tuntunut kovin hyvältä ratkaisulta, mutta loppujen lopuksi uskon, että tämä oli oikea päätös minulle.

Päässäni soi vaimon uhkaus, että ei ole kotiin tulemista, jos keskeytän. Lykin jonkin aikaa epätoivoisesti niin kovaa kuin vaan pääsin. Hyvä niin, koska reilun kymmenen kilometrin jälkeen Masa W:n hahmo ilmoitti, että tämä onkin minulle hyvä ryhmä. Vauhti hieman rauhoittui, lumi muuttui kosteammaksi ja luistoero muihin pieneni. Tästä asti liikuin samojen ihmisten kanssa melkein maaliin asti.

Matka kohti Moraa taittui yllättävän nopeasti. Yritin hiihtää rennosti ja erergiatehokkaasti, Rolle Willförin tekniikkavinkit mielessä pitäen. Vielä kun jäljellä oli parikymmentä kilometriä hoin itselleni, että ainakin tulen maaliin tämän ryhmän kärjessä, sen verran hyvä olo oli vielä siinä vaiheessa. Yhtäkkiä kävi kuitenkin niin, että kädet kuolivat kokonaan ja kun jäljellä oli reilu kymmenen kilometriä tipuin porukasta.

Loppukilometrien ylämäessä yleisö antoi epävirallisen tiedon, että vain yksi ennen minua oli hiihtänyt pidoilla. Kyllä tämä laji on muuttunut aika lailla. Maalissa olin 211. ajalla 4.30. Jos olisin pitänyt paikkani letkassa maaliin asti, sijoitus olisi ollut noin parikymmentä sijaa parempi. Se vähän harmitti heti kisan jälkeen, mutta viimeistään kun onnitteluviestit alkoivat saapua huomasin, että ehkä tästä kuitenkin saa olla ihan tyytyväinen.

Oliko Vasaloppet sitten tärkeämpi matkana vai päämääränä? Siihen voi ehkä olla vaikea vastata suoraan. Ainakin tiedän sen, että Vasaloppet oli enemmän kuin matka sinänsä, se toi mieleen miksi harrastan urheilua ylipäätään. Matka ja päämäärä voi välillä olla hyvin lähellä toisiaan.

Hyvä on suunnistajan hiihdellä

Nykyään huomaan, että puhun melko usein siitä, kuinka tärkeää on löytää se oma tie eteenpäin, sekä urheilijana että muutenkin elämässä. Kyllähän minullekin tulee hetkiä, kun en enää usko omaan tekemiseen, mutta haluaisin ainakin lähtökohtaisesti mennä elämässä eteenpäin sellaisten valintojen kautta, jotka tuntuvat itselleni luonnollisilta. Yksi esimerkki minulle luonnollisista asioista on hiihto.

Kun aloin harrastaa urheilua, hiihto oli minulle vähintäänkin yhtä tärkeä laji kuin suunnistus. Jossain vaiheessa kuitenkin suunnistuksen vaivattomuus, monipuolisuus ja tasapuolisuus vetivät puoleensa. Hiihdon välinepuoli ei houkuttanut, mutta urheilulajina se on aina ollut lähellä sydäntäni. Suunnistuksen lisäksi se on edelleen se laji, jota seuraan eniten. Osa minua on vieläkin hiihtäjä.

JH1_9232
Kuva: Pentti Pohjonen/Johan Hagström

Juniorivuosien jälkeen erikoistuminen suunnistukseen vahvistui ja harjoittelu muuttui lajinomaisemmaksi myös talvisin. Aivan syystäkin, muuten en olisi kehittynyt samalla tavalla suunnistajana. Juoksukilometrejä metsästäessä podin tavallaan huonoa omaatuntoa hiihtämisestä. Kun viettää aikaa juoksijoiden kanssa tulee helposti sellainen olo, että juoksu on se ainut järkevä tapa harjoitella.

Jälkiviisaana voi sanoa, että muutama hiihtolenkki lisää ei varmasti olisi haitannut. Kaksi talvea peräkkäin juoksin jalkani rikki ja sen jälkeen näen asian eri tavalla. Ensimmäinen huomioni oli, kuinka paljon pidän hiihtämisestä ja toinen kuinka nopeasti juoksuni alkaa kulkemaan taas sen jälkeen, kun olen hiihtänyt enemmän. Oivalsin, että tämähän on se minun tapani harjoitella.

Sen jälkeen olen hyvällä omallatunnolla hiihtänyt talvisin säännöllisesti. Pidän enemmän perinteisestä tyylistä, vaikka siinä tulee paljon tasatyöntöä täällä lakeudella. Liikeradat muistuttavat kuitenkin enemmän juoksua ja keskivartalo saa samalla tehokuurin, josta on mielestäni hyötyä myös kesällä.

Tänäkin talvena olen tähän saakka liikkunut enemmän hiihtomonot kuin juoksukengät jalassa, vaikka luonnonlunta ei tahdo tulla. Pohjanmaan urheilukansa on kuitenkin kiinnostunut hiihdosta ja sen vuoksi tekolumella on ollut mahdollista hiihtää koko ajan marraskuun lopusta asti. Nyt, kun taktiikkani on pysyä enemmän kotiseudulla, olen myös jonkin verran osallistunut seudun hiihtokilpailuihin. Ne toimivat mukavina välitavoitteina, palauttavat kilpailutilanteen mieleen ja antavat leikkimielisen tilaisuuden ottaa vanhoista hiihtäjäkavereistani mittaa.

JH2_8400
Kuva: Pentti Pohjonen/Johan Hagström

Tietenkin huomaa, ettei tämä ole ”oikea” lajini, mutta olen kuitenkin pysynyt ihan siinä ”oikeiden” hiihtäjien vanavedessä, mikä on kiva huomata. Hiihdin Uudenkaarlepyyn kakkosjoukkueessa Vetelin maakuntaviestissä, voitin miesten sarjan Vöyrinkisoissa, osallistuin Luodon piirinmestaruuskisoihin sekä henkilökohtaisesti että viestissä, ja viime sunnuntaina olin seitsemäs Botniahiihdossa.

Vielä olisi kaksi hiihtokisaa kalenterissa, ensin Fäbodahiihto Pietarsaaressa ja sitten kauden kohokohtana 90 kilometriä pitkä Vasahiihto viides päivä maaliskuuta. Varsinaisia tavoitteita ei siellä ole, pääasia on nauttia matkasta ja tunnelmasta. Yritänhän minä roikkua kärjen tuntumassa mahdollisimman kauan, mutta en yhtään osaa sanoa, onnistuuko se 30 metriä vai 30 kilometriä. Arvostan joka tapauksessa sitä, että pääsen taas jollain tavalla toteuttamaan itseäni hiihdon merkeissä.

Tietä käyden tien on vanki.

Vapaa on vain umpihanki.

-Aaro Hellaakoski

Changes

I have postponed the writing of this blog as long as I could. It seemed that I always had something more important to do: lots of trainings, exams, university work… Or maybe I was just too lazy to take the time to reflect on the changes I made last autumn.

To me, variety is perhaps what made me love so much orienteering, and also what enables me not to give up everything after each important competition, what makes me want to go on for countless trainings. You know tomorrow will always be different. Still, one needs routine too. In training and life. To do things well, to master them, to feel confident. The key for me staying motivated is to find this balance between good routine and changes.

lucas2

 

Last year, I started to feel I had been living and training the same way for a long time, 6 years. 6 years ago, I went back living in my home town, Lyon, and started civil engineering studies. Those years have been maybe the funniest, happiest and most enjoyable years in my life. I had also never trained so long in the same place before. And as I still have 1.5 years of studies ahead of me, this was not likely to change. Lyon is going to remain my training base for at least 1.5 years.

But I definitely started to need some changes in my life. That was something I felt deep in me, that I needed to explore new places, meet new people, or maybe just find a new challenge. As this change couldn’t come from the “French dimension” of my career, it had to come from somewhere else. I therefore took the hard decision to leave the first and only Scandinavian club I had had, OK Denseln, with whom I had developed such a good relationship and shared so many nice memories.

Destination: Uppsala and OK Linné. Tough decision, but if felt right. And still does.

lucas1

Scandinavian clubs are very important for French orienteers. Not so much to prepare WOC, get daily training opportunities or find a training group, as we already have a good training environment and resources back home. But to get as close as possible to one’s best abilities, only Scandinavian clubs and competitions can provide the last bit we don’t have at home:  the pressure and nervousness of running a big relay. And team preparation as well.

lucas4

 

It may seem not much. But it’s huge. It’s only 2 or 3 races a year. But it has so much impact on one’s development. And, as far as I am concerned, on my motivation to train and pursue my dreams and goals. Maybe I could do without OK Linné and perform well at WOC or World Cup or whatever. But I would miss the magic. Running Tiomila in a strong team, knowing I am not allowed to miss or fail, for the team. And try to win it.

That’s the kind of challenge I needed, to keep on training hard. And until now, still in the middle of winter, but closer than ever to the beginning of the season, I can say the training has been good.

lucas3

 

Varusmiesurheilua

Varusmiespalveluksessa päivä etenee helposti, kun käskyjä tulee ja niitä noudatetaan. Heti iltavapailla iskee valinnanvaikeus, kun pitäisi päättää, mitä tekee. Meillä täällä Santahaminassa on fasiliteetit kunnossa ja vaihtoehtoja on monia. Voi lähteä yösuunnistamaan saaren rantakalliolle tai helppokulkuisille kankaille, lamppulenkille neulaspoluille, vauhtileikittelylle pururadalle, tiejyystölle tai radalle kestävyysjuoksijoiden kanssa tai mennä hiomaan juoksutekniikkaa etupihalle.

Sitten on vielä valmennuskeskus eli vakesi, jossa pääsee matolle pomppimaan, vääntämään rautaa mutkalle, painimaan jefujen kanssa tatamilla, jyynäämään kuntopiiriä kaiken maailman pallojen kanssa tai ilman ja viemään tasapainoa niin ikään eri apuvälineiden kera eteenpäin.

Ja toki vaihtoehtoina ovat myös lihashuolto, venyttely ja rullailu, jotka pyrin aina tilaisuuden tullen päivään sisällyttämään. Etukäteen ajateltuna kaikista helpoin eikä aina huonoin valinta on toki punkassa rötväys. Helppoa se minulle ei kuitenkaan ole ollut, sillä päivän mittaan treenimoti on kasvanut melkolailla huippuunsa, jolloin treenin väliinjättö on todellisen karvasta kalkkia nieltäväksi.

Kisakallio2
Kuva: Seppo Väli-Klemelä

Ensimmäisillä iltavapailla tein sen alokasvirheen, että tulin lenkiltä minuuttia ennen määräaikaa. Siitä homma jatkui iltavahvuuslaskennalla, pinkka -ja punkkatarkastuksella sekä ohjatuilla iltatoimilla ennen hiljaisuutta. Illan viimeiseen kolmeen minuuttiin kävin vessassa, suihkussa, venyttelin, pesin hampaat ja söin iltapalan, kutakuinkin tuossa järjestyksessä. Siitä kun oppi paremmin talon tavoille on elämä vähän helpottunut eikä päivän maksimisykettä ole tarvinnut latoa tauluun iltatoimien aikana, vaan mieluumminkin reeneissä.

Alle olen taulukoinut alkukauden harjoitusmäärät lajeittain tältä ja viime kaudelta (viikot 44-03). Tarkkasilmäisimmät huomaavat selkeän laskun niissä. Se ei toki ole toivottavaa mutta kannattaa keskittyä niihin asioihin joihin voi vaikuttaa. Tätä vajetta ei kuitenkaan kannata viikonloppuvapailla välttämättä lähteä kuromaan umpeen, vaikka toki sitäkin olen koittanut muun muassa seuran viikonloppuleireillä. Jos viikolla ei ole päässyt kunnolla harjoittelemaan, kannattaa asia vaan hyväksyä niin kuin se on, ja keskittyä tulevaan.

reenimäärät

Noista tämän kauden määristä puuttuu muuten sotilaskoulutuksen tarjoamat tunnit, joita kertyy kyllä viikosta riippuen aikamoisesti. Esimerkiksi metsäleireillä kävelyä rinkan kanssa ja ilman kertyy lähes kellon ympäri ja tiedustelijan energiankulutus pyörii siellä lähempänä yhdeksäätuhatta kaloria vuorokaudessa. Tuollainen vähän reilu sadan sykkeellä könyäminen kannattaa ajatella olevan aivan tervetullutta treeniä keskelle pk-kautta. Toki kaiken inttitouhun voi mieltää pahimmaksi myrkyksi mitä voi ylipäätään niellä, mutta se ei muuta lopputulosta paremmaksi, joten mieluummin ajattelee positiivisesti eikä stressaa suotta. Muutenkin asioiden stressaaminen on turhaa ja etenkin täällä sen huomaa kuinka turmiollista se on urheilun kannalta. Helpoimmalla pääsee, kun urheilee täysillä silloin, kun siihen annetaan mahdollisuus, ja “sotii” täysillä, kun on sen aika.

Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sotilaskoulutuksessa kertyvää rasitusta kannattaisi ottaa huomioon. Niin kuin sanoin, on etenkin metsäleirit olleet todella rankkoja, ja väsymistila niiden jälkeen on kuin olisi kiskonut Jukola-viikonlopun ja 25-mannalaivan peräjälkeen ja sen jälkeen juossut 63 kilometriä Seitsemisen kansallispuiston poluilla.

Niinpä, kun viime metsäleiri loppui torstaina, maltoin olla sen illan juoksematta ja noudatin sitä yksinkertaisinta ja tässä tapauksessa varmaankin tehokkainta keinoa palautua eli rötväsin punkassa minkä kerkesin. Se kyseinen viikonloppu oltiin kiinni ja tarkoituksena oli palautella sunnuntaille asti, jolloin juoksin Raitasen Topin kanssa vauhtileikittelyn Santiksen hiekkatiestöllä. Ennen sitä työstin kuitenkin jälkikäteen ajatellen liikaa kaikkea pientä palauttavaa lenkkiä kun oli niin hieno harjoitella pitkästä aikaa. Selvisin vielä sunnuntain vauhtileikittelyn kunnialla läpi, ja olin tyytyväinen tehokkaan ajan keskivauhtiin 3:07. Maanantaina kun hyppäsin alas yläpunkastani alkoi pohje kramppaamaan, joka ei ole mitään perussettiä minulle, jolla on lihakset yleensä kipeenä kerran kahdessa vuodessa tai harvemmin. Otin puhelun Sepille ja kysyin että mitäs tää tämmönen on. Sepi neuvo kattoon sykkeitä ja ne paukki päälle seittemässäkympissä levossa, kun yleensä pysyy siellä neljänkympin tienoolla. Olikin aika selkee tilanne, että kokonaisrasitus oli kasvanut liian suureksi. Toisin sanoen en ollut palautunut tarpeeksi metsäleirin jälkeen mutta onneksi tästä koko keissistä selvisi parin päivän keventelyllä.

Onneksi mun kroppa antaa aika selkeää signaalia jos on liian uupunut ja osataan valmentajan kanssa niihin nopeasti reagoida. Nyt sen huomasi käytännössä mitä tarkoittaa kun Sepin kanssa puhutaan usein että tarkastellaan palautumista joka päivä ja että kokonaisrasitus ratkaisee. En ole koskaan ollut minkäänlaisessa liiallisessa ylirasitustilassa ja nytkin olin vain yhden päivän enkä yhtään kunnon treeniä tehnyt rasittuneena.

Tästä ikävästäkin kokemuksesta oppi paljon itsestään ja vaikka kovatreeni menisikin hyvin, on palautumista syytä tarkastella koko ajan. Olen kuitenkin varma, että jos olisi uupumuksesta ja lihastuntemuksista huolimatta jatkanut treenaamista, olisi painunut jonkinmoiseen syvempään monttuun aika nopeasti. Siitä syystä olen äärimmäisen kiitollinen valmentajalleni, jonka kanssa tarkastellaan palautumista joka päivä, ja muutetaan ohjelmaa tarpeen mukaan. Minun olisi todella vaikea kuvitella harjoittelevan niin, että lyötäisiin kouraan jokin tarkka ohjelma viikon tai pari eteenpäin, jossa sitten pysyttäisiin hampaat irvessä.

Muutenkin kokonaisrasituksen huomiointi on onnistunut hyvin, sillä olen ollut vain yhden päivän kipeänä intin aikana. Toki se johtuu suureksi osaksi siitä, etten juuri koskaan ole sairastanut muutenkaan, mutta luulen että iso osa on myös  ravinto-lepo-harjoittelu-kolmion tasapainon ansiota.

Täällä on muutenkin oppinut arvostamaan erilailla terveyttä, kun on nähnyt sairaita aseveljiä. Myös muut elämän perusasiat ovat saaneet entistä korkeamman arvon. Usein kun menee syömään, syö aika suurella innolla, kun on niin suuri nälkä. Kun menee treenaamaan, treenaa suurella innolla, kun ei ole päässyt niin paljoa treenaamaan, ja yöllä nukkuu sikeästi, kun on niin väsynyt. Myös lomia ja vapaita arvostaa aivan erilailla, kun ennen ei muusta tiennytkään. Tulee siis elettyä aikalailla täysillä, joka on oikeastaan tosi mukavaa.

/Anton

Missä kuljimme kerran

Niin kuin monelle muillekin, joulu on minulle aika, kun käyn kotona viettämässä aikaa perheeni kanssa. Tänä vuonna olin jouluna Ruotsissa hiihtämässä Lauran perheen kanssa, mutta uuden vuoden vaihtuessa olin kotona Uudessakaarlepyyssä omien sukulaisteni kera. Istuessani omassa vanhassa huoneessani iski ajatus, että voisin filosofoida vähän kodin merkityksestä. Tässä huoneessa nimittäin monet unelmat syntyivät ja ilman niitä en olisi tänään istunut tässä kirjoittamassa blogia suunnistuskansalle.

Lapsena ja teininä en ole koskaan fanittanut rokkitähtiä tai näyttelijöitä, eli sellaisia kuvia ei vanhasta huoneestani löydy. Sen sijaan kahdella kaapinovella on julisteita eri urheilijoista. Toisen kaapin julisteet on otettu Futari-lehdestä ja siinä on nimiä kuten Rivaldo, Maldini, Raul, Totti, Ballack, Vieri, van Nistelrooy, Carlos ja Henry. Nämät nimet ovat minulle tänään pelkkiä nimiä ilman suurta tunnearvoa, minusta ei vaan tullut jalkapalloilijaa.

kuva-1

Toinen kaapinovi näyttää vähän erilaiselta. Siinä juoksevat tämän huoneen oikeat kotijumalat, eli nimet kuten Haldin, Salmi, Ikonen, Lakanen, Huovila ja Peltola. Kuvat näistä henkilöistä on omin käsin leikattu Suunnistaja-lehdestä ja muistan, kuinka isoja idoleja he olivat minulle siihen aikaan. En väitä olevani yhtä menestynyt kuin he tänään, mutta ainakin kilpailen samalla tasolla. Vaikka en ole sillä tasolla, millä haluaisin olla, pitää muistaa arvostaa sitä, että olen kuitenkin päässyt aika pitkälle ja toteuttanut monta unelmaa, jotka syntyivät tässä huoneessa. Kaikki edellä mainitut henkilöt ovat tänään minulle ystäviä, sekin ehkä kertoo jotain.

kuva-2

 

Vanhan huoneeni ikkunasta näkee paljon. Yleisurheilukentän, jolla harjoittelin samassa ryhmässä Sandra Erikssonin kanssa. Jalkapallokentän, jossa pelasin samassa joukkueessa Leo Komarovin kanssa (voin kertoa, että treeneissäkin mustelmia tuli roppakaupalla, jos sattui olemaan toisessa joukkueessa kuin Leksa). Tähtihallin, jossa olen pelannut salibandyä maajoukkueratsu Jori Isomäen valmennuksessa. Hiihtoladun, missä olen viettänyt paljon aikaa IF Minkenin porukan kanssa. Toimittajan kysymykseen, miksi niin pienestä kaupungista tulee näin monta maajoukkueurheilijaa, en ole löytänyt selvää vastausta. Suomenkieliseltä Pohjanmaalta tunnettu hyvä luotto omiin kykyihin ei näy täällä, enemmän tosiaan Janten laki vallitsee. Täällä on kuitenkin helppo kokeilla ja aloittaa eri urheilulajeja, siitähän kaikki ainakin alkaa.

Välillä katson huolistuneena, kuinka nopeasti nuoret pitäisivät erikoistua johonkin tiettyyn urheilulajiin. Olen vahvasti sitä mieltä, että on vain hyväksi, että harrastaa monta eri lajia nuorena ja en usko, että se on haitannut omaa kehitystä juurikaan. Syy, miksi toisen kaapinoven urheilijat ovat tänään niin paljon tärkeämpiä kuin toisen on yksinkertaisesti se, että pidin suunnistuksesta eniten. Kadun pihoilla järjestimme Filip Brunellin kanssa omia leikkimielisiä kisoja, itse tehdyillä kartoilla. Tältä kadulta alkoi unelmointi.

Mitä mieltä olet itse omasta kotipaikkakunnaltasi? Jotkut rakastavat sitä aina. Jotkut alkavat vihata sitä, mutta pystyvät jossain vaiheessa antamaan anteeksi sen vioille. Jotkut vihaavat sitä ikuisesti. Riippumatta kumpi näkemys kuvaa suhdettasi parhaiten, on hyvä tietää kuka olet ja mistä olet tullut. Elämä on saattanut kohdella sinua hyvin tai huonosti, mutta kannattaa miettiä, kuka oikeasti olet kaiken tuon takana. Vastaus siihen voi ehkä löytyä omasta vanhasta huoneestasi. Tie, millä kerran olemme kulkeneet, jättää aina jälkensä.

Fredric Portin