Strömstad over and out

Nälkä kasvaa syödessä. Pari vuotta sitten, kun makasin toista kesää peräkkäin loukkaantuneena sohvalla, tai kymmenen vuotta sitten toiveikkaana, mutta ei niin kovin menestyneenä juniorina, olisin antanut aika paljon saadakseni tilaisuuden olla mukana aikuisten MM-kisoissa. Tällä kertaa pelkkä osallistuminen ei kuitenkaan riittänyt. Tietenkin arvostin, että sain edustaa Suomea kansainvälisellä areenalla, mutta tällä kertaa piti myös tulla tulosta.

Ruotsin Strömstadin MM-maastot tuntuivat ensimmäistä kertaa tosi kotoisilta. Asuimme viime vuonna alle puolen tunnin ajomatkan päässä Haldenissa ja sain monta vahvistusta siitä, että tiedän ja hallitsen alueen teknilliset haasteet. Kävimme maajoukkueen kanssa vielä heinäkuussa pitkällä leirillä Strömstadissa ja kaikki vaikutti tutulta. Fyysinen viimeistely oli myös mennyt hyvin, kovemmissa treeneissä sain itsestäni hyvin irti. Yritin olla miettimättä sijoituksia liikaa, halusin ennen kaikkea olla maalialueella tyytyväinen suorituksiin. Juuri sen takia olen jälkeenpäin niin pettynyt omaan panokseeni, sillä kolmesta yrityksestä huolimatta en ollut kertaakaan tyytyväinen tehtyäni maalileimauksen.

img_3341
Kuva: Kimmo Hirvonen

Sijoitukset eivät kuitenkaan olleet niin huonoja. Henkilökohtaisesti olin keskimatkalla 10. ja pitkällä 16. Viestissä olimme sitten
hienosti viidensiä. Se, mikä harmittaa, on, etten saanut yhtäkään ehjää suoritusta aikaan, vaikka minulla olisi ollut kaikki
mahdollisuudet siihen. Jossain vaiheessa rataa ilmestyi aina entuudesta tuttu Herra Hätäily ja kiirehdin eteenpäin ilman riittävän hyvää kontrollia. Keskimatka alkoi hyvin, mutta lopussa hätäilin liikaa ja menetin aikaa ja sijoituksia. Pitkän matkan pilasin jo alussa tekemällä ison samaistusvirheen pitkällä kakkosvälillä. Sen jälkeen pohdiskelin, kuinka paljon aikaa voi käyttää
valmistautumiseen ja kuinka nopeasti kaiken voi hävittää taas maan tasalle. Viesti oli viikon paras juoksu, siinä tein vain muutaman rastinottovirheen radan keskiosalla, mutta nekin tosi turhia.

Mistä tämä sitten johtui? Sitä olen kysynyt itseltäni monta kertaa kisojen jälkeen, enkä vielä voi tarkasti selittää. Ainakin
MM-kisojen tuoma ylimääräinen paine oli jotain, mitä en osannut käyttää hyväkseni. Välillä otan liian paljon paineita oman
niskaan. Sekä itseni vuoksi, mutta myös koko Suomen kannalta. Kun eri tahoilta saa kutsumanimen ”Suomen miesten ykkössuunnistaja” haluaisi myös tehdä tulosta sen mukaan. Itse olen nimittäin siitä samaa mieltä pesupaikan huutajien kanssa, että olisi kiva, jos Suomen miesten maajoukkue pärjäisi kansainvälisissä kilpailuissa paremmin. Jos joku luulee, että heikompi menestys johtuu siitä, ettei yritystä tai halua ole, niin hän on väärässä.

Kaikesta huolimatta elämä jatkuu ja kisoja tulee lisää. Jotkut matkustivat näistä kisoista kotiin MM-mitalisteina, suurin osa
kilpailijoista ei. Kaikille arki tulee kuitenkin nopeasti vastaan, onpa sitten mitalisti tai ei. Hyvin harvoille suunnistuksen MM-menestys saa aikaan niin isoja muutoksia elämään kuin sprinttimestarille Jerker Lysellille, joka (sarkastisesti, tietenkin) haastattelussa väitti, että MM-kulta vaikutti hänen elämäänsä sillä tavalla, että hän on nyt avannut Instagram-tilin, alkanut juomaan samppanjaa ja ajamaan Ferrarilla. Rahan takia kukaan ei ryhdy huippusuunnistajaksi, vaan taustalla pitää olla palava intohimo lajia kohtaa. Pitää osata nauttia kisoista ja jokapäiväisestä harjoittelusta. Tämä pitää ensin palauttaa mieleen ja sen jälkeen jatkaa eteenpäin. Riippumatta, mitä elämässä tekee, niin arjen työn arvostaminen on aivan varmasti kulmakivi menestykseen.

img_9453
Kuva: Kimmo Hirvonen

Jos vaan onnistun löytämään jokapäiväisen ilon suunnistukseen taas, niin olen siis varma, että lisää mielenkiintoisia tilaisuuksia
tulee. Kisojahan tulee taatusti lisää, vaikkei tunnu siltä heti MM-kisojen jälkeen. Ja olen ainakin oppinut sen, että aina voi oppia
lisää. Ehkä ensi kerralla voisi vielä vahvemmin kaivaa voimaa siitä, kuinka paljon arvostan, että saan kilpailla tällä tasolla.
Kuinka kipeästi olen halunnut taas takaisin, edes lähtöviivalle, kun on tullut vamma. Ja siitä, että tämä on minun valintani, kuljen omalla tielläni ja siihen pitää vaan yrittää luottaa. Jospa silloin seuraavat MM-kisat maistuisivat paikan päällä vähemmän pakkopullalta ja enemmän juhlakakulta?

  • Fredric Portin Paimion Rastin väreissä juokseva maajoukkuesuunnistaja, joka on oppinut sen, että aina voi oppia lisää. Tulevaisuudessa Fredric haluaa opetella nauttimaan intohimostaan suunnistuksesta myös MM-tasolla, jolloin pakkopulla toivottavasti muuttuu mitalikakuksi.