Hyvä on suunnistajan hiihdellä

Nykyään huomaan, että puhun melko usein siitä, kuinka tärkeää on löytää se oma tie eteenpäin, sekä urheilijana että muutenkin elämässä. Kyllähän minullekin tulee hetkiä, kun en enää usko omaan tekemiseen, mutta haluaisin ainakin lähtökohtaisesti mennä elämässä eteenpäin sellaisten valintojen kautta, jotka tuntuvat itselleni luonnollisilta. Yksi esimerkki minulle luonnollisista asioista on hiihto.

Kun aloin harrastaa urheilua, hiihto oli minulle vähintäänkin yhtä tärkeä laji kuin suunnistus. Jossain vaiheessa kuitenkin suunnistuksen vaivattomuus, monipuolisuus ja tasapuolisuus vetivät puoleensa. Hiihdon välinepuoli ei houkuttanut, mutta urheilulajina se on aina ollut lähellä sydäntäni. Suunnistuksen lisäksi se on edelleen se laji, jota seuraan eniten. Osa minua on vieläkin hiihtäjä.

JH1_9232
Kuva: Pentti Pohjonen/Johan Hagström

Juniorivuosien jälkeen erikoistuminen suunnistukseen vahvistui ja harjoittelu muuttui lajinomaisemmaksi myös talvisin. Aivan syystäkin, muuten en olisi kehittynyt samalla tavalla suunnistajana. Juoksukilometrejä metsästäessä podin tavallaan huonoa omaatuntoa hiihtämisestä. Kun viettää aikaa juoksijoiden kanssa tulee helposti sellainen olo, että juoksu on se ainut järkevä tapa harjoitella.

Jälkiviisaana voi sanoa, että muutama hiihtolenkki lisää ei varmasti olisi haitannut. Kaksi talvea peräkkäin juoksin jalkani rikki ja sen jälkeen näen asian eri tavalla. Ensimmäinen huomioni oli, kuinka paljon pidän hiihtämisestä ja toinen kuinka nopeasti juoksuni alkaa kulkemaan taas sen jälkeen, kun olen hiihtänyt enemmän. Oivalsin, että tämähän on se minun tapani harjoitella.

Sen jälkeen olen hyvällä omallatunnolla hiihtänyt talvisin säännöllisesti. Pidän enemmän perinteisestä tyylistä, vaikka siinä tulee paljon tasatyöntöä täällä lakeudella. Liikeradat muistuttavat kuitenkin enemmän juoksua ja keskivartalo saa samalla tehokuurin, josta on mielestäni hyötyä myös kesällä.

Tänäkin talvena olen tähän saakka liikkunut enemmän hiihtomonot kuin juoksukengät jalassa, vaikka luonnonlunta ei tahdo tulla. Pohjanmaan urheilukansa on kuitenkin kiinnostunut hiihdosta ja sen vuoksi tekolumella on ollut mahdollista hiihtää koko ajan marraskuun lopusta asti. Nyt, kun taktiikkani on pysyä enemmän kotiseudulla, olen myös jonkin verran osallistunut seudun hiihtokilpailuihin. Ne toimivat mukavina välitavoitteina, palauttavat kilpailutilanteen mieleen ja antavat leikkimielisen tilaisuuden ottaa vanhoista hiihtäjäkavereistani mittaa.

JH2_8400
Kuva: Pentti Pohjonen/Johan Hagström

Tietenkin huomaa, ettei tämä ole ”oikea” lajini, mutta olen kuitenkin pysynyt ihan siinä ”oikeiden” hiihtäjien vanavedessä, mikä on kiva huomata. Hiihdin Uudenkaarlepyyn kakkosjoukkueessa Vetelin maakuntaviestissä, voitin miesten sarjan Vöyrinkisoissa, osallistuin Luodon piirinmestaruuskisoihin sekä henkilökohtaisesti että viestissä, ja viime sunnuntaina olin seitsemäs Botniahiihdossa.

Vielä olisi kaksi hiihtokisaa kalenterissa, ensin Fäbodahiihto Pietarsaaressa ja sitten kauden kohokohtana 90 kilometriä pitkä Vasahiihto viides päivä maaliskuuta. Varsinaisia tavoitteita ei siellä ole, pääasia on nauttia matkasta ja tunnelmasta. Yritänhän minä roikkua kärjen tuntumassa mahdollisimman kauan, mutta en yhtään osaa sanoa, onnistuuko se 30 metriä vai 30 kilometriä. Arvostan joka tapauksessa sitä, että pääsen taas jollain tavalla toteuttamaan itseäni hiihdon merkeissä.

Tietä käyden tien on vanki.

Vapaa on vain umpihanki.

-Aaro Hellaakoski

  • img_9453

    Fredric Portin Paimion Rastin väreissä juokseva maajoukkuesuunnistaja, joka on oppinut sen, että aina voi oppia lisää. Tulevaisuudessa Fredric haluaa opetella nauttimaan intohimostaan suunnistuksesta myös MM-tasolla, jolloin pakkopulla toivottavasti muuttuu mitalikakuksi.